Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.12.2018 Lilyssä.
Suosikki-inhokkiasia: Black Mirror: Bandersnatch
(kirjoitus sisältää pieniä viittauksia elokuvan juoneen)
Kuva: Netflix
Mulla oli kelpo sunnuntaiaamu. Heräsin, söin aamupalaa, YouTube-joogasin (ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen miljoonaan vuoteen) ja siivoilin vähän kotona. Sitten mietin, että lähtisinkö lenkille. Mutta katsokaas kun olin jo vähän liikuttanut itseäni päivän osalta, joten tulin siihen tulokseen ettei lenkkiä tarvita. Kurja keli ja kaikkea, superliukastakin.
Vaihtoehto kaksi siis: Netflix. Olisin voinut valita vaikka mitä; kesken olivat esimerkiksi Manchester by the Sea -leffa ja You-sarja. En valinnut kumpaakaan. Sen sijaan päätin jostain syystä katsoa Black Mirror -sarjan spesiaalijakso Bandersnatchin. Ei se nyt ihan kamalan kummallinen valinta ollut, mainos lävähti silmille heti kun aukaisin Netflixin. Se oli tullut katsottavaksi perjantaina. Uusi interaktiivinen elokuva, päätä itse, miten tarina etenee! Olin minä siitä jotain ehtinyt lukea.
Toisaalta se oli omituinen valinta, sillä en ole katsonut ainuttakaan jaksoa Black Mirroria. On kovin kaukana leppoisista komedioista kyseinen sarja, joten olen suosiolla pysytellyt kaukana USS Callistereista ja San Juniperoista. En tykkää ahdistavista sarjoista, scifistä enkä ikävistä dystopiakuvauksista. Tykkään mieltälämmittävistä rakkaustarinoista ja huumorista (spoiler alert: asioita, joita EI ole Bandersnatchissa – ainakaan mun versiossa).
Valintoja, valintoja. Jospa olisinkin lähtenyt lenkille? Tai lukenut kirjaa. Tehnyt mitä tahansa muuta kuin katsonut Banderhitonsnatchin. Pääni tuntuisi todennäköisesti paljon kevyemmältä tällä hetkellä.
Koska Bandersnatch?
Stressaavin
katsomiskokemus
ikinä.
Homma alkaa viattomasti. Valitse, kumpia muroja päähenkilö Stefan (Fionn Whitehead) syö aamupalaksi. Valitse, kumpaa kasettia (Bandersnatch sijoittuu 1980-luvulle) Stefan kuuntelee.
Sitten Black Mirror tekee Black Mirrorit, ja yhtäkkiä pitääkin valita kahdesta kammottavan huonosta vaihtoehdosta toinen. Ja sitä yrittää valita ”oikein”, mutta ei sellaista vaihtoehtoa taida olla.
Yritin kovasti, että tarina saisi onnellisen lopun. En onnistunut. Onko se edes mahdollista? Mitä ilmeisimmin ei, viisi erilaista loppua ja vituiksi taitaa mennä jokaisessa. Haluaisin silti uskoa, että yksi niistä yli biljoonasta mahdollisesta läpiviennistä johtaa johonkin kivaan.
Bandersnatch ei ole tarinana mitenkään superkiinnostava – nuori mies ajautumassa hulluuteen kehittelemänsä tietokonepelin takia. Paljon kiinnostavampaa on tarkkailla itseään. Kumman huonoista vaihtoehdoista valitsen? Sabotoinko Stefania vai yritänkö auttaa häntä? Palaanko takaisin ja yritän uudestaan? Yritänkö korjata virheeni? Kuinka monta kertaa jaksan yrittää tehdä oikein ennen kuin luovutan?
Elokuva alleviivaa kovin ponnekkaasti, kuinka vapaa tahto – Bandersnatchin kantava teema – on vain illuusio. Vaikka katsoja saa periaatteessa ohjailla tapahtumia, valinnanvapaus on kovin rajattua. Kun minä konflikteja välttävänä tyyppinä valitsin olla riitelemättä, se ei käynytkään päinsä. Loppupeleissä katsoja saa päättää vain siitä, minkälainen painajainen Stefanin elämästä muodostuu. Kuinka hauskaa!
Bandersnatch on yksi hiton metafora koko homma. Siinä on tasoja ja metatasoja ja metatasojen metatasoja. Välillä se purkaa neljännen seinän, välillä kritisoi koko viihdeteollisuutta, Netflixiäkin. Se laittaa katsojan päättämään elämästä ja kuolemasta, ja saa samalla uskomaan, ettei millään päätöksillä ole väliä. Kaikki on jo päätetty valmiiksi. Ja silti lopussa miettii, että mitä jos olisinkin alussa valinnut toiset murot tai toisen kasetin.
Mitä jos? Mitä jos olisin valinnut toisin?
Mitä jos olisinkin lähtenyt lenkille? Ei tarvitsisi miettiä sunnuntaina sitä, onko elämä pelkkää fatalistista painajaista.
Hiton Bandersnatch.
(oikeasti kovin vaikuttava tekele – ei niinkään elokuvana vaan ajatusten herättäjänä)
Black Mirror: Bandersnatch katsottavissa (pelattavissa?) Netflixissä.
Seuraavana vuorossa Prinsessa Ruusunen eli Aurora:
Onko Aurora huono esikuva?
Okei, täytyy myöntää että mulla oli melko tarkka hypoteesi päässäni, kun aloin kirjoittamaan näitä prinsessa-analyyseja. Olin vakuuttunut, että tottahan toki Disney-prinsessat ovat oikeasti vallan mainioita esikuvia – poloisilla on huono maine ihan ilman omaa syytään. Ulkonäköhommat ja tietyt juonikuviot ovat tietysti vähän kyseenalaisia, mutta itse prinsessat, nämä nuoret naiset, ovat rohkeita ja sisukkaita ja ystävällisiä – miksi ihmeessä he olisivat mitään muuta kuin loistavia esikuvia?
Sitten katsoin Prinsessa Ruususen (Disney 1959).
Ja tuota… miten tämän nyt nätisti sanoisi… saattaa olla, että rakas Auroramme ei ole kaikkein paras esikuva.
Se ei ole Auroran itsensä vika – hän vaan valitettavasti saa käteensä melko surkeat kortit.
Kyseinen leffa ja kyseinen prinsessa ovat hankalia tapauksia. Olin linjannut, että prinsessoja tarkastellaan nimenomaan heidän persooniensa ja tekemistensä kautta. Prinsessa Ruususen kohdalla ongelma vain on siinä, että prinsessa ei tee juuri mitään.
Tiedetään, suuri yllätys ottaen huomioon sadun juonen. Nukkuessa on vaikea olla sisukas ja rohkea.
Tuhkimon, Arielin ja muiden Disney-prinsessojen kohdalla on mahdollista erottaa itse prinsessa välillä ei-niin-voimaannuttavista juonenkäänteistä. On pelastavia prinsseja, mutta myös reippaita prinsessoja, jotka määrittelevät itse elämänsä suuntaviivoja. Aurora ei saa itse määritellä oikein mitään. Hän ei saa olla aktiivinen toimija, vaan häntä retuutetaan läpi muiden määrittelemien tapahtumien.
Asiat, joita Aurora tekee:
1. Menee metsään ja rakastuu prinssiin.
2.
Siinä kaikki. Aurora menee metsään ja rakastuu prinssiin.
Kaikki muut asiat tapahtuvat Auroralle.
On kovin vaikeaa kutsua tyyppiä hyväksi esikuvaksi, jos hänen ainoa konkreettinen tekonsa on salamarakastua keskellä metsää tapaamaansa mieheen ja sitten lopulta mennä tämän kanssa naimisiin. Ei se väärin ole, ei tietenkään. Rakastuminen on hyvä juttu. Mutta ei sillä silti esikuvaksi pääse.
Satu on rakennettu niin, ettei Aurora voi voittaa. Hänelle ei anneta omaa ääntä, hänen persoonastaankin nähdään vain pieniä välähdyksiä. Hänen kohtalonaan on olla muiden pelinappula.
Asiat, jotka tapahtuvat Auroralle:
Hänet kihlataan vauvana (!) prinssi Phillipille (hän on kahden kuninkaan pelinappula)
Hän saa ristiäisissään lahjaksi kauneuden ja laulutaidon (koska mitä prinsessa vaikkapa viisaudella tekisikään)
Hän joutuu ilman omaa syytään Pahattaren kirouksen kohteeksi (ilkeän tyypin pelinappula)
Kolme hyvää haltijatarta vievät hänet pois vanhempien luota
KAIKKI valehtelevat hänelle 16 vuoden ajan
Hän saa kuulla totuuden (ja valehtelua enemmän vaikuttaa pahoittavan mielensä siitä, ettei saa enää nähdä metsässä tapaamaansa ihastustaan)
Hän joutuu Pahattaren hypnotisoimaksi (taas kerran pelinappula ilman omaa syytään)
Kirouksen mukaisesti hän pistää sormensa värttinään ja nukahtaa (ja tämän vuoksi koko kuningaskunta vaivutetaan uneen)
Prinssi Phillip (hyvien haltijattarien avustuksella!) pelastaa hänet
Mikään näistä ei ole Auroran syy. Hän ei valitse mitään tai pyydä mitään. Hän ei pistä sormeaan värttinään omaa tyhmyyttään, vaan hypnotisoituna. Hän ei pysty pelastamaan itse itseään, koska on unessa. Hänellä ei ole mahdollisuutta olla reipas ja rohkea ja sisukas, koska satu ei anna siihen mahdollisuuksia.
Ne pienet välähdykset, jotka Auroran persoonasta saadaan, ovat ihan positiivisia. Metsän keskellä asuessaan hän auttaa haltijattaria, on ystävällinen, kiitollinen ja kohtelias. Kiltti eläinystävilleen, jopa utelias ympäröivää maailmaa kohtaan. Sitten tulee prinssi, ja lopputarina pyörii tämän ympärillä. Aurorasta tehdään lemmenkipeä tyttönen, jonka unelmana on rakastua ”pitkään, komeaan ja romanttiseen” prinssiin. Ja se on ihan ymmärrettävää, hän on 16-vuotias nuori nainen, joka on kasvanut eristyksissä eikä ole koskaan saanut kokea rakkautta. Tämä rakastuminen vaan jättää alleen Auroran muut unelmat ja ominaisuudet.
Aurora saattaa olla maailman fiksuin tyyppi, joka aikuisena pelastaa koiranpentuja ja kehittää syöpälääkkeitä. Hän saattaa olla yhtä utelias kuin Ariel, yhtä sisukas kuin Tuhkimo, rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin Belle tai taistella yhtä rohkeasti kuin Mulan. Me ei vain tiedetä mitään näistä, koska emme saa kunnolla tutustua häneen. Auroralle ei anneta tilaa loistaa.
Auroran kunniaksi on sanottava tämä: hän kasvaa valehtelevien ja sekoilevien haltijattarien kasvattamana, mutta vaikuttaa kaikesta huolimatta oikein mukavalta ja tasapainoiselta tytöltä.
Koska oikeasti satu on täynnä typeryyttä, lähinnä kolmen hyvän haltijattaren mokailuja. Ei olisi ollut ihme, jos Aurorastakin olisi tullut vähän sekoileva ja mokaileva.
Kaikkein suurin miksi, oi miksi???
Miksi hitossa hyvät haltijattaret raijaavat Auroran takaisin sivistyksen pariin juuri hänen syntymäpäivänään? Pahattaren kirouksen mukaan Aurora pistää sormensa värttinään ja kuolee ennen kuin aurinko laskee tämän 16. syntymäpäivänä. Eikö olisi voinut odottaa vaikka yhden päivän lisää??
Toinen miksi: miksi hitossa haltijattaret jättävät Auroran yksin, kun he saapuvat linnaan? Tyypit hei, olette pitäneet häntä silmällä 16 vuotta, pitäkää nyt vielä ne viimeiset pari tuntiakin! Mutta ei, he jättävät traumatisoituneen tyttösen yksin ja antavat Pahattarelle mahdollisuuden päästä pahantekoon.
Ja sehän on myös haltijattarien syytä, että Pahatar ylipäänsä löysi Auroran piilopaikan.
Mokia mokien perään. Ja taas, mikään moka ei ole Auroran itsensä syy. Ihmiset hänen ympärillään vain ovat kyvyttömiä höppänöitä.
Eli onko Aurora huono esikuva?
Tuota, tuota… on ehkä epäreilua kutsua häntä huonoksi esikuvaksi. Mutta ei hän kyllä hyväkään esikuva ole. Tai paremminkin: hän ei tee mitään, minkä vuoksi häntä voisi kutsua hyväksi esikuvaksi.
Vika ei ole Aurorassa vaan sadussa. Prinsessa Ruusunen ei ole satuna millään lailla voimaannuttava tai inspiroiva (kuten vaikkapa Tuhkimo on). Siinä naitetaan lapsia keskenään isien tahdosta, annetaan jo valmiiksi kultalusikka suussa syntyneelle prinsessalle lahjaksi kauneutta ja lauluääntä, valehdellaan sille samaiselle prinsessalle ja tehdään tästä sen jälkeen rakkaudennälkäinen tyttönen. Ja lopuksi laitetaan prinssi pelastamaan.
On toki hyviäkin asioita. Prinssi rakastuu Auroraan ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka luulee tämän olevan tavallinen maalaistyttö. Aurora on kiltti ja ystävällinen. Kuninkaan ja kuningattaren rakkaus Auroraa kohtaan on niin syvää, että he ovat valmiita luopumaan tyttärensä lapsuudesta pitääkseen tämän turvassa. Mokailuistaan huolimatta hyvät haltijattaret paikkaavat tilanteen auttamalla Phillipiä pelastamaan Auroran. Kaksi toivotonta romantikkoa löytävät toisensa ja rakastuvat, hyvä asia sekin. Rakkaus on aina hyvä asia.
Harmi vaan, että Aurora sysätään sivuun omasta tarinastaan. Muut sähläävät, langettavat kirouksiaan ja suunnittelevat Auroran elämää. Eikä Auroran anneta edes kapinoida.
Sovitaan, että lopputekstien jälkeen Aurora tekee jotain coolia. Kehittelee vaikka niitä syöpälääkkeitä.
PS. Olkaamme onnellisia, että Disney karsi tarinasta kaikkein kammottavimmat jutut.
Ranskalaisen Charles Perrault’n (1628-1703) versiossa tarina jatkuu pidemmälle. Häiden jälkeen Prinsessa Ruusunen saa prinssin kanssa kaksi lasta. Prinssin äiti on kammottava naispaholainen, joka tykkää syödä pikkulapsia. Tämä paha kunigatar antaa käskyn teurastaa lapsenlapsensa ja lopulta myös Prinsessa Ruususen. Tarinalla on ”onnellinen” loppu, kun kunigatar kuolee.
Italialaisen Giambattista Basilen (1566-1632) versiossa Talia-niminen tyttö nukahta syvään uneen, kun hän pistää itseään tikulla sormeen. Ohikulkumatkalla oleva kuningas löytää nukkuvan Talian, raiskaa hänet ja palaa sitten jatkamaan elämäänsä. Talia tulee raskaaksi ja synnyttää tajuttomana kaksoset. Toinen lapsista imee tikun pois Talian sormesta ja tämä herää, omaksi yllätyksekseen äitinä. Kuningas palaa ja löytää Talian ja lapset. Mutta kappas, kuninkaalla on myös vaimo, kuningatar, joka saa selville kuninkaan salaisuuden. Kuningatar juonittelee ja saa Talian lähettämään lapset luokseen; hän haluaa tappaa lapset ja syöttää heidät kuninkaalle. Lapset pelastuvat ja kuningas määrää kuningattaren poltettavaksi elävältä. Talia ja kuningas menevät naimisiin. Onnellinen loppu, kai?
Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.11.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: MTV:n ohjelmatarjonta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä
Kuvat: MTV
Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa elettyjä teinivuosiani tajusin, että meidän telkkarista löytyy MTV. Ei Maikkari siis, vaan Music Television. Se jenkkikanava, jossa vielä 1980- ja 1990-luvuilla näytettiin nimensä mukaisesti musiikkiohjelmia ja -videoita, mutta joka on sittemmin lipunut melko kauas alkuperäisestä funktiostaan.
Kyllä mun MTV-muistoissa pilkahtelee vähän musiikkiakin, ainakin TRL. Sen lisäksi muistan 3 from 1 -nimisen täyteohjelman, jossa yhdeltä artistilta tai bändiltä esitettiin perätysten kolme musiikkivideota. Oli aina juhlan paikka, jos tuli joku artisti, josta tykkäsi. Elämää ennen YouTubea… 😀
Mutta joo, musiikkia enemmän muistan tuijottaneeni MTV:ltä kaiken maailman reality-ohjelmia, joista kanava on nimestään huolimatta tullut tunnetuksi jo vuosia. Ja vaikka kuinka tekisi mieli naureskella, MTV:llä on oikeasti ollut aika merkittävä rooli kyseisen genren historiassa. Ennen Kardashianeja ja Real Housewiveseja oli nimittäin muun muassa The Osbournes, Newlyweds ja Laguna Beach. Ja jos mennään vielä vähän enemmän ajassa taaksepäin, vuonna 1992 alkanut The Real World, jota pidetään koko modernin tosi-tv:n kantaisänä.
Luulen, että MTV on syypää siihen, ettei mulla nykyään ole lainkaan sietokykyä realityohjelmia kohtaan. Tuli yliannostus, teini-minä nimittäin katsoi about jokaisen MTV:n tosi-tv-sarjan. Hyvä tai huono, meitsi katsoi. Tietysti seurasin Laguna Beachin ja The Hillsin kaltaisia supersuosittuja sarjoja, mutta niiden lisäksi tuijotin kaikkea muutakin. Siis kaikkea. Muistan esimerkiksi katsoneeni 8th & Ocean -nimistä totaalifloppia. Se oli tosi-tv-sarja Miamissa asuvista malleista ja kesti huimat kymmenen jaksoa. Siinä oli kaksostytöt joiden nimiä en muista (googlasin, he olivat Kelly ja Sabrina) ja ruskeatukkainen tyttö nimeltä Britt. Jep, loistokamaa.
Tosin leppoisa reality kauniista ihmisistä hengailemassa South Beachilla kuulostaa ihan järkevältä, kun sitä vertaa esimerkiksi I Want a Famous Face -nimiseen hengentuotteeseen. Vuosina 2004-2005 pyörineessä ohjelmassa nuoret tyypit käväisivät plastiikkakirurgin pöydällä, jotta näyttäisivät idoleiltaan. Yksi halusi näyttää Brad Pittiltä, toinen Britney Spearsilta. Toivon, että en olisi katsonut, mutta todellakin katsoin. Teini-minällä ei selkeästi ollut kamalan tarkkaa seulaa sille, minkälaisiin tuotoksiin aikaansa tuhlasi.
The Ashlee Simpson Show, katsoin. The Life of Ryan, sama. 16 and Pregnant, jep. Pimp My Ride, kyl vaan (X to the Z Xzibit!). Run’s House, en muistanut koko ohjelmaa ennen kuin nyt, mutta kappas, katsoin. True Life, juu, tuli seurattua. Engaged and Underage, valitettavasti joo. The City, kyllä. Kaikki mahdolliset Jackassit ja Nitro Circukset, check ja check.
Periaatteessa jos sarja tuli Suomen MTV:ltä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, on hyvin suuri todennäköisyys että minä olen katsonut sitä. I (really) want(ed) my MTV, ilmeisesti.
Kaikkein parhaiten mulle ovat jääneet mieleen nämä neljä:
My Super Sweet 16 (2005 – jatkuu edelleen?! Oikeasti?)
Ökyrikkaiden perheiden hemmotellut – tai ainakin sellaisina esitetyt – lapset juhlistavat 16-vuotissynttäreitään mukavan vaatimattomasti. Hyviin bileisiin ei tarvita kuin 300 läheisintä ystävää, eksoottisia, mieluusti uhanalaisia villieläimiä, sirkustaiteilijoita ja kuuluisa R’n’B-artisti laulamaan paljon onnea vaan. Ekaluokkalaisia ei kutsuta, koska they cause drama. Täydellinen synttäriasu – tai asut – käväistään ostamassa vaikka Pariisista iskän yksityiskoneella. Lahjaksi riittää vaivainen Lamborghini. Ja kaiken stressaamisen jälkeen bileistä tulee worst day of my life! Ja ne hiton ekaluokkalaisetkin onnistuvat jotenkin livahtamaan paikalle vaikka HEITÄ EI KUTSUTTU!
Room Raiders (2004-2006)
Ashley tai Chelsea tai Jessica (mun muistoissa useimmiten Ashley tai Chelsea tai Jessica) valitsee deittikumppaninsa kolmen miehen joukosta. Tai vaihtoehtoisesti Trent tai Brad valitsee kolmesta naisesta. Mutta tavata ei saa, vaan valinta tehdään huoneen perusteella. Kehiin tulee haalareihin, lippikseen ja aurinkolaseihin pukeutunut jamppa, joka yllättää treffeille haluavat ja viskaa heidät pakettiautoon koska you’re on Room Raiders! Pakettiauton perällä kodeistaan kidnapatut poloiset sitten seuraavat kun Ashley tai Trent penkovat heidän huoneitaan. Jossain vaiheessa esiin kaivetaan kumihanskat, pinsetit ja suurennuslasi.
MTV Cribs (2000- jatkuu, mutta ei MTV:llä)
Julkkikset – tai välillä ”julkkikset” – esittelivät kotejaan. Tai välillä ”kotejaan”. Makuuhuoneen kohdalla piti sanoa, että this is where the magic happens. Legendaarisimmassa jaksossa Mariah Carey meni mekko päällä kylpyyn. Koska tietysti.
Made (2002-2014)
Okei, tämähän oli oikeasti ihan semipätevää sisältöä. Nuorella tyypillä oli unelma, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi apua. Haluttiin päästä vaikkapa koulun cheerleading-joukkueeseen tai oppia ajamaan motocrossia. Sitten ekspertti tuli ja auttoi. Välillä unelma toteutui, välillä ei, mutta nuori oppi aina jotain syvällistä itsestään. Toki aina piti vähän myös kiukutella, koska motocross-treenien takia jäi Ashleyn bileet väliin.
En ole katsonut MTV:tä vuosikausiin, mutta toivottavasti sieltä tulee edelleen yhtä loistavia sarjoja kuin reilut kymmenen vuotta sitten! Siis tietenkin sieltä tulee, eikö Jersey Shorekin tehnyt vastikään comebackin?
PS. Oikeasti tämä koko kirjoitus oli ovela juoni, jonka varjolla voisin puhua mun suosikkiasiasta koko internetissä.
My Super Sweet 16 tarjosi nähkääs mainion tekosyyn kirjoittaa maailman kaikkeuden parhaasta parodiavideosta.
Bryan Cranston, Jimmy Kimmel ja Bryanin My Super Sweet 60 -bileet! Olen repeillyt tälle videolle niin monta kertaa. Ja siis minähän en ole edes koskaan nähnyt jaksoakaan Breaking Badia.
Voiko herra Cranstonille näin pari vuotta myöhässä myöntää tästä videosta kaikki mahdolliset palkinnot? Melko vakuuttava roolisuoritus, sanoisin.
