Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 5: Jasmine

Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.6.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat: 

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Osa 4: Belle

Seuraavana vuorossa Aladdinista tuttu prinsessa Jasmine.

Onko Jasmine huono esikuva?

Hei, kerrankin prinsessa-analyysini on lähes ajan hermolla, live-action Aladdin tuli ensi-iltaan tovi sitten. En ole nähnyt kyseistä leffaa*, mutta paljon on pitänyt mennä pieleen, jos Naomi Scottin esittämästä vuoden 2019 prinsessa Jasminesta on saatu aikaan millään lailla ikävä tyyppi. Lähdemateriaalin – vuonna 1992 julkaistun animaation – prinsessa Jasmine on nimittäin huippu tapaus.

*Edit. Heeetkinen, nyt olen! Siitä lisää lopuksi 😀

En muista, milloin olin viimeksi katsonut animaatio-Aladdinin. Varmaankin joskus lapsena, meillä oli se VHS-kasetilla. Kun nyt katsoin sen aikuisen silmillä, tajusin että tiukimmin muistiini jääneet asiat eivät tehneet lainkaan oikeutta prinsessa Jasminelle. Muistin mintunvihreän (melko paljastavan!) asun ja tiikerikamun, mutta en sitä, että Jasmine on feministinen badass, joka on paljon enemmän kuin sivujuonne jonkun toisen mukaan nimetyssä tarinassa. (Jasmine lienee ainoa virallinen Disney-prinsessa, joka ei ole tarinansa nimi- tai pääroolissa.)

Aladdin-leffa kertoo tietysti ennen kaikkea Aladdinista, köyhästä ”katurotasta”, joka saa sattumalta käsiinsä taikalampun.Lampusta ilmoille pamahtava Henki (Robin Williamsin legendaarinen äänityö on kestänyt aikaa) lupaa löytäjälleen kolme toivomusta. Koska kaikki parhaat rakkaustarinat alkavat luonnollisesti kivalla pikkuvalheella, Aladdin toivoo muuttuvansa prinssiksi, jotta voi naida sulttaanin tyttären, prinsessa Jasminen. Ihan pystymetsästä Aladdin ei valheelliselle riiausretkellensä lähde, hän on tavannut Jasminen Agrabahin markkinoilla, kun suljettuun elämäänsä kyllästynyt prinsessa on paennut palatsistaan. Seuraa valkoisia valheita, ihastumista, vallanhimoinen suurvisiiri/suuridiootti Jafar, lisää valheita, Ihmeiden onkalo, taikamatto, se mainittu taikalamppu ja …. no, sitten ollaankin takaisin siinä prinssivalheessa.

Se Aladdinista. Taikalamppujen, toivomusten ja valehtelevien miesten keskellä Jasmine on aidosti mielenkiintoinen tyyppi. En ala nillittämään pakkoavioliitoista tai siitä, että ”the law says you must be married to a prince by your next birthday”. Tai siitä, ettei Jasmine ole koskaan käynyt palatsin muurien ulkopuolella (miksi hitossa ei ole käynyt?!). Näillä tympeillä juonikuvioilla on sadussa paikkansa, niiden kautta saamme nähdä sisukkaan ja kapinoivan feministi-Jasminen:

”If  I do marry, I want it to be from love”.

”I can’t stay here and have my life lived for me”.

”How dare you, all of you, standing around deciding my future”.

”I am not a prize to be won”.

Jasminella on mintunvihreä asu ja tiikerikamu, mutta Jasminella on myös tahtoa, tarmokkuutta ja moderneja mielipiteitä.

Olen yrittänyt jokaisen prinsessan kohdalla tarkastella aktiivista toimijuutta. Saako prinsessa itse vaikuttaa elämäänsä, onko hänen teoillaan vaikutusta, onko hänellä oma tahto ja omia mielipiteitä? No, Jasmine saa olla aktiivinen toimija, vaikka rakenteet yrittävätkin puristaa hänet ennalta määrättyyn muottiin (=prinssi ihansaman vaimoksi). Hänellä on oma ääni, omat unelmat ja oma tahto.

Kapinoivan ja tarmokkaan Jasminen lisäksi saamme nähdä myös muita hänen positiivisia puoliaan. Hän on hyväsydäminen antaessaan nälkäiselle lapselle leivän. Hän on nokkela käräyttäessään Aladdinin tämän valheesta (tosin sen jälkeen Aladdin valehtelee hänelle uudestaan). Hän on rohkea uhmatessaan Jafaria. Hän on ennakkoluuloton ihastuessaan Aladdiniin, vaikka tämä onkin köyhä katurotta. Hän on lojaali ystävä Rajah’lle. Ja vaikka hän kapinoikin, hän on silti rakastava tytär, joka pitää isänsä puolia.

(Pisteet myös Aladdinille, joka kuvailee Jasminen olevan – järjestyksessään – fiksu, hauska ja kaunis. Pikkujuttu ehkä, mutta kuinka mukavaa että fiksuus ja hauskuus tulevat ennen ulkonäköä.)

Koska edes prinsessat eivät ole täydellisiä, pitää nyt kaikista Jasminen hyvistä puolista huolimatta hetki leikkiä sitä tympeää paholaisen asianajajaa. Kun oikein tarkasti kaivelee, kyllä Jasminestakin löytyy muutama vähemmän hyvä juttu.

Noh, ensinnäkin, onhan Jasmine jokseenkin naiivi ja hemmoteltu. Hän elää rikkauksien keskellä suojatussa palatsissa ja valittaa kuin pikkulapsi (=maybe I don’t want to be princess anymore), kun samaan aikaan Agrabah on täynnä lapsia joilla ei ole ruokaa. Prinsessa-rukka!

Puolustus haluaa vastalauseena mainita, ettei Jasmine voi syntyperälleen mitään. Hän ei myöskään ole itse valinnut suojattua elämäänsä, vaan hänet on lukittu kultaiseen häkkiin. Ja kun hän näkee Agrabahin lapsien nälän, hän yrittää auttaa. Ja on muuten valmis jättämään rikkaudet saadakseen elää omaa elämäänsä!

Toiseksi, Jasmine on tehnyt ison numeron siitä, kuinka haluaa elää omaa elämäänsä, tehdä ja nähdä ja olla muuta kuin prize to be won. Sen jälkeen hän käväisee pikaisesti palatsin muurien ulkopuolella, ihastuu valehtelevaan Aladdiniin, antaa tälle anteeksi ja menee naimisiin. Siinäkö ne hänen seikkailunsa olivatkin?

Puolustus haluaa kysyä tympeältä paholaisen asianajajalta, että mistä hitosta hän tietää mitä Jasmine tekee lopputekstien jälkeen?! Seikkailut jatkukoon, ei avioliitto niitä estä! Rakkaus on aina hyvä juttu, eikä rakastuminen ole millään lailla antifeminististä tai heikkoa. Tärkeintä on se, että Jasmine ITSE valitsee avioliiton ja Aladdinin.

Kolmanneksi… ja tämä on asianajajankin mielestä vähän vaikea aihe ottaa esille… Jasmine on tarpeettoman seksualisoitu hahmo, varsinkin kun kyseessä on lapsille suunnattu satu. Se muistissa välkkyvä mintunvihreä asu on kovin paljastava nuorelle tytölle (eri lähteiden mukaan Jasmine on 15- tai 16-vuotias). Seksualisointi vain pahenee, kun valtaan päässyt Jafar tekee Jasminesta orjansa; punaiseen asuun puettu prinsessa laitetaan seksikkäästi viettelemään Jafar. Asetelma on kyseenalainen: alaikäinen tyttö joutuu hurmaamaan ällöttävän vanhan ukon. Ja se ällöttävä vanha ukko muuten kutsuu sitä alaikäistä tyttöä termillä pussycat. YÖK.

Puolustus on periaatteessa samaa mieltä. Toki, jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, Disney-prinsessoillakin… ja ehkä Agrabahissa on kuuma! Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että moni Jasminen hyvistä luonteenpiirteistä häviää seksualisoidun pinnan alle.

Mitä sanoo tuomari…

Eli onko Jasmine huono esikuva?

Ei. Jasmine on tarmokas ja rohkea nuori feministiprinsessa, joka kapinoi typerää pakkoavioliittoa vastaan ja haluaa itse päättää omasta elämästään. Lisäksi Jasmine on nokkela, fiksu, hauska ja ystävällinen. Vallan pätevä esikuva siis.Ei toki täydellinen, mutta ei esikuvien täydykään olla.

PS. Siitä live-action Aladdinista… Ja pieni SPOILER ALERT!!

Naomi Scottin esittämä vuoden 2019 prinsessa Jasmine oli oikein mainio tyyppi! Hyvä Disney!

Kävin katsomassa leffan pari päivää sen jälkeen kun olin katsonut animaatioversion tätä kirjoitusta varten. Animaatio-Jasmine oli siis hyvin muistissa. Oli mukava huomata, että Jasminen roolia oli kasvatettu ja hänestä oli tehty entistä moniulotteisempi hahmo. Tämä Jasmine halusi olla sulttaani itse, ei sulttaanin vaimo. Animaatiosta tutut hyvät puolet olivat tallella ja samalla ikävät puolet (kuten hahmon turha seksualisointi) oli hiottu pois.

Jasmine sai jopa oman kappaleen! Speechless (alla), ainoa live-actioniin lisätty uusi kappale, oli ehkä hieman alleviivaava ja leffan muihin musikaalissävytteisiin kappaleisiin verrattuna turhan pop, mutta ihan sama, voimaantuneiden naisten voimabiisit ovat parasta!

Don’t you underestimate me
’Cause I know that I won’t go speechless!

(Fun fact: kappaleen ovat kirjoittaneet Oscar-voittajat Benj Pasek ja Justin Paul, jotka ovat tehneet kappaleet muun muassa La La LandiinThe Greatest Showmaniin ja Dear Evan Hansen -musikaaliin.)

Kokonaisuudessaan live-action Aladdin oli yllättävän viihdyttävä – siitäkin huolimatta, että juuri animaation katsoneena teki monta kertaa mieli huutaa että ei se noin kuulu mennä! 😀

Tosin miinusta liian kauniista Jafarista. Kyseisen hahmon kuuluu olla samanaikaisesti lipevä, ällöttävä, vallanhimoinen, pelottava ja vastenmielinen… live-action versio (näyttelijä Marwan Kenzari) ei ollut tarpeeksi mitään noista.

EI:

KYLLÄ!

Kuvat: DISNEY (Aladdin 1992 / 2019)

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Tyypit

Saako feministi kritisoida julkkisnaisten vaatevalintoja? Tapaus Olivia Munn

Kirjoitus on alun perin julkaistu 29.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiblogi: Go Fug Yourself

Rakastan Go Fug Yourself -nimistä muoti- ja julkkisblogia. Jos uutissaitteja ei lasketa, Go Fug Yourself on todennäköisesti pisin internet-suhteeni; olen lukenut sitä lähes päivittäin reilun vuosikymmenen ajan. Ehdotonta suosikkikamaa siis.

Go Fug Yourself* on kahden yhdysvaltalaisnaisen, Jessica Morganin ja Heather Cocksin (somessa @fuggirls) luomus. Sen ideana on kirjoittaa humoristisesti muodista ja julkkisten vaatevalinnoista – arvostella, kritisoida, kehua, ylistää ja ihmetellä. Muodin, vaatteiden ja julkkisten lisäksi blogissa kirjoitetaan laajasti muistakin populaarikulttuurin alueista: sarjoista, elokuvista, kirjoista, musiikista, urheilusta… iso ja tärkeä osa blogia on myös eri maiden, etenkin Brittien, kuninkaallisten tekemiset (ja asut).

*Blogin nimi on tietysti väännös alatyylisestä Go Fuck Yourself -ilmaisusta. Fug-termillä viitataan puolestaan ilmaisuun fucking ugly (=fugly), tosin Go Fug Yourselfissä se on käännetty tarkoittamaan fantastically uglya, fantastisen rumaa.

Minä pidän Go Fug Yourselfistä, koska se tekee muodista (ja laajemmin populaarikulttuurista) hauskaa. Jessica ja Heather ovat taitavia kirjoittajia, jotka heittävät hyvää ja fiksua läppää. Sarkastista ja iskevää, muttei koskaan liian ilkeää (toki se, mikä lasketaan ilkeäksi riippuu lukijasta).

Vuosien varrella Go Fug Yourselfin lukijoista on muodostunut tiivis verkkoyhteisö, Fug Nation, jossa on omat sisäpiirivitsinsä, perinteensä, puhetapansa ja mikä tärkeintä, sääntönsä. Kaikkein tärkein sääntö on se, että julkkisten ulkonäköä tai vartaloa ei arvostella negatiivisesti. Ketään ei saa haukkua, kenenkään vartaloa ei saa mollata. Kukaan ihminen ei ole fugly, arvostelun kohteena ovat vaatteet ja muoti. Eli on ok sanoa, että onpas tuolla tyypillä kamala mekko, muttei koskaan ok sanoa, että onpas kamala/ruma/liian lihava/liian laiha tyyppi. Go Fug Yourself on kehopositiivinen, hauska ja feministinen, Fug Nationin jättämiä kommentteja myöten. Tai niin minä sen näen. Kaikki eivät nimittäin ole samaa mieltä.

Hollywood-tähti Olivia Munn julkaisi pari päivää sitten sosiaalisen median tileillään ”esseen”, jossa hän kritisoi voimakkaasti Jessicaa, Heatheria ja heidän blogiaan. A short essay on the ugly behaviours of the @Fuggirls, Munn kirjoitti saatetekstiksi ja antoi sitten palaa. Hän syytti bloggaajia tekopyhiksi ja rivien välistä myös epäammattimaisiksi ja antifeministisiksi. Go Fug Yourselfin Munn rinnasti lukiolaispoikiin, jotka laittavat tyttöjä paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella.

”Blogs like theirs have been around for awhile, with their snarkiness and hypocrisy on full display. And we’ve accepted it because as women we’ve been conditioned to believe that being publicly chastised for our weight, our looks, or our choice in clothing is an acceptable part of our existence. We’ve been conditioned as women to feel that we must look and dress a certain way to be accepted. If there’s anything we’ve been able to glean from the past two years, it’s that girls and women have been emotionally and physically targeted and abused for years yet have remained silent because collectively we all believe that our voices, our pain, our existence only mattered with conditions attached

— A lot of people have had to wake up and acknowledge the part they’ve played in the suppression of women. And to The Fug Girls and all of your peers: Just because you’re woman doesn’t mean you’re not part of the problem. The world woke up in 2017 but you stayed sleeping”.

Munnin kirjoitus luettavissa kokonaisuudessaan täältä.

Go Fug Yourselfiä tuntemattomille Munnin kirjoitus saattaa – ainakin osin – kuulostaa ihan pätevältä. Siinä on jaloja, hyvin kirjoitettuja ajatuksia. Naisten painon ja ulkonäön arvosteleminen on väärin, tietysti on! Minä kuitenkin tunnen Go Fug Yourselfin, olen tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta. Munnilla on eittämättä hyvät motiivit ja tarkoitusperät kirjoitukselleen, mutta hän ei olisi voinut valita kohdettaan yhtään huonommin.

On taatusti raskasta, kun omia vaatevalintoja ruoditaan ympäri internetiä. Olivia Munnilla on täysi oikeus pahoittaa mielensä siitä, että bloggaajat heittävät läppää hänen raidallisen housupukunsa kustannuksella. Hän varmasti itse piti valitsemastaan (stylistin valitsemasta?) asusta, tunsi olonsa tyylikkääksi ja kauniiksi. Olivia Munnin housupuvun kritisoiminen on kuitenkin täysin eri asia kuin Olivia Munnin kritisoiminen. Ja viimeiseen asti body sheimausta välttävän humoristisen MUOTIblogin humoristiset MUOTIkritiikit ovat hyvin kaukana naisten objektivoinnista ja hyväksikäytöstä.

Eikö niin? Vai olenko lukenut Go Fug Yourselfiä liian pitkään nähdäkseni sen huonot puolet?

Eikö vaatteet ole lopulta vain vaatteita, asia, jota ei pidä ottaa liian vakavasti? Eikö muoti ole yksi taiteen muoto ja näin ollen täysin legitiimi kritiikin ja arvostelun kohde?

Go Fug Yourself on muotiblogi, jossa – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – ei body sheimata tai arvostella kenenkään ulkonäköä. Blogissa myös  – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – kritisoidaan (ja kehutaan!) naisjulkkisten lisäksi miesjulkkistenkin tyyliä. Jos Olivia Munn todella pitää lämminhenkisesti kuittailevaa muotiblogia osallisena naisten alistamisen kulttuuriin, eikö hänen sitten pitäisi kritisoida myös isoja mediataloja, joiden lehdet ja verkkosaitit GFY:n tavoin arvostelevat julkkisten asuja, julkaisevat best dressed ja worst dressed -listojaan. On paljon puhuvaa, että Munn päätti ottaa tähtäimeensä kahden naisen pyörittämän itsenäisen muotiblogin eikä esimerkiksi Condé Nastia (jonka lehtien kansikuvissa Olivia Munn todennäköisesti haluaa nähdä itsensä). Kuka tässä onkaan tekopyhä?

En ole mikään asiantuntija, mutta ymmärtääkseni muoti on merkittävä pala nykyistä julkkiskulttuuria. Kun näyttelijä tai laulaja astuu punaiselle matolle, hän asettaa oman asunsa arvostelun kohteeksi, piti hän siitä tai ei. Kenenkään ei tarvitse sietää henkilöön tai ulkonäköön menevää arvostelua, mutta punaisella matolla sen näyttelijän tai laulajan asun arvostelu on fair game. Usein näyttelijän tai laulajan yllä on vielä stylistin valitsema, kuuluisalta muotitalolta ilmaiseksi lainaan saatu asukokonaisuus. Jos se asukokonaisuus sattuu bloggaajan tai blogin lukijan subjektiivisen mielipiteen mukaan olemaan vähemmän onnistunut, sen mielipiteen ilmaiseminen ei kai tee kenestäkään huonoa ihmistä. Tai huonoa feministiä, joka on mukana ylläpitämässä naisia alistavia rakenteita. Eihän? Mekot mekkoina ja ihmiset ihmisinä?

PS. Viikon päästä, maanantaina 6. toukokuuta on taas fashion’s biggest night, Met Gala. Suunnittelijat, stylistit, meikkaajat ja hiustaiteilijat laittavat parastaan peliin luodakseen mieleenpainuvia asukokonaisuuksia, luodakseen taidetta. Met Galan yliampuvien/upeiden/ outojen/kauniiden muotiluomusten yksi tarkoitus lienee se, että niistä puhutaan, kritisoidaankin?

Olisi aika tylsää, jos Met Galan asuja saisi vain kehua.

Kuva: gofugyourself.com (ruutukaappauksia)

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat

Onko Disney-prinsessat huonoja esikuvia? Osa 4: Belle

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiasia: Disney-piirretyt… ja Disney-prinsessat!

Kuva: Disney

Disney-prinsessat, huonoja esikuvia? Antifeministisiä höppänöitä, joiden negatiiviselta vaikutukselta lapsia on suojeltava? Avuttomia tyttösiä, jotka odottavat pelastavaa prinssiä ja siinä samalla tarjoilevat lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista? Let’s see. Tarkastelussa persoonat, puheet ja tekemiset.

Aiemmat osat:

Osa 1: Ariel

Osa 2: Tuhkimo

Osa 3: Aurora

Seuraavana vuorossa rakas kaunottaremme eli Kaunottaren ja hirviön (1991) Belle.

Onko Belle huono esikuva?

Jos Disney-prinsessat laitettaisiin janalle, jonka toisessa päässä olisi ”huonot” esikuvat ja toisessa ne vähän paremmat esikuvat, veikkaan että moni sijoittaisi Bellen heittämällä jälkimmäisen kategorian puolelle, melko lähelle janan päätyä.

Ilman syvempää analysointiakin Belle tuntuu varsin pätevältä esikuvalta. Hän on fiksu, kirjoja rakastava nuori nainen, joka unelmoi seikkailuista ja vähät välittää ällöttävän ja narsistisen Gastonin iskuyrityksistä. Hän on reipas, rohkea ja sisukas, ei millään tavalla avuton tyttörukka. Prinsessasatuja kritisoidaan usein siitä, että nainen on aina se pelastettava, mutta Kaunottaren ja hirviön tapauksessa Belle – ja Bellen rakkaus –  on se, joka pelastaa (kerran toki toisinpäinkin, pelastaahan Hirviö Bellen susilaumalta).

Siinä missä esimerkiksi Prinsessa Ruususen Auroraa retuutetaan läpi satunsa ilman että hänellä on minkäänlaista valtaa tai roolia, Kaunotar ja hirviö antaa Bellen tehdä monia merkityksellisiä tekoja ja päätöksiä. Hän ei ole kenenkään heittopussi, vaan aidosti aktiivinen toimija, jonka teoilla, sanoilla ja päätöksillä on väliä ja vaikutusta.

Jos otetaan huomioon vain ja ainoastaan Belle – hänen tekonsa, puheensa ja persoonansa – Kaunotar ja hirviö todellakin tarjoilee vallan mainiota esikuvamateriaalia. Sadun sankari ei ole prinssi, vaan Belle – itsenäinen, viisas ja hyväsydäminen nainen. Nainen, jolla on oma tahto ja omat unelmat.

Kiltti, epäitsekäs, empaattinen, suvaitsevainen, ennakkoluuloton, utelias, rohkea, ystävällinen, tarmokas, fiksu… Belleen voi liittää pitkän listan positiivisia adjektiiveja.

The End siis, Belle on loistava esikuva!

…pitää nyt kuitenkin vähän leikkiä paholaisen asianajajaa. Kaksi negatiivista asiaa, ne pystyn Bellestä kaivamaan.

Ensinnäkin – ja tämä menee hieman hiustenhalkomiseksi; kuvitteleeko Belle olevansa vähän parempi kuin muut kyläläiset? Little town, full of little people, hän laulaa elokuvan alussa ja kohauttelee olkiaan kylän leipurille. Ei siinä ole mitään pahaa, että haluaa enemmän (there must be more than this provincial life), mutta arvosta nyt omia juuriasi hyvä nainen!

Sanoinhan, hiustenhalkomista… koska toisaalta, miksi Bellen pitäisi arvostaa kyläläisiä, eiväthän hekään arvosta häntä. Belle on outo koska lukee kirjoja, Belle on hölmö kun ei ole kiinnostunut Gastonista… Ihan vääränlainen tyyppi tähän kylään. She’s nothing like the rest of us!

Jos lukeminen leimaa oudoksi, todellakin hyvä että Belle haluaa pois pienestä kotikylästään. Ja plussapisteitä siitä, että vaikka koko kylä pitää Belleä kummallisena, hän ei välitä muiden mielipiteistä vaan on rohkeasti oma itsensä. Oma kirjoja rakastava, itsenäinen itsensä. Vahva nainen, joka ei tyydy olemaan jonkun Gastonin kaltaisen lurjuksen little wife.

Belle haluaa seikkailuja. Hän haluaa enemmän kuin mitä pienessä kylänpahasessa on tarjolla.

I want adventures in the great wide somewhere, I want more than I can tell. I want much more than this provincial life. 

Ja seikkailut ovat hyvästä, tietysti.

Tästä päästään kuitenkin negatiiviseen asiaan numero kaksi.

Pitikö Bellen seikkailuna olla ikävään Hirviöön rakastuminen? (no, sadun kannalta tietysti piti…)

Minä en voi sietää Hirviötä. Minusta Hirviö on tyly ja väkivaltainen öykkäri, ei lainkaan tarpeeksi hyvä Bellelle (tai kenellekään).

Minä en anna Hirviölle anteeksi aggressiivista, kontrolloivaa ja väkivaltaista käytöstä. Ja ihan vähän olen pettynyt siihen, että Belle antaa. Hirviö vangitsee Bellen isän, sitten Bellen. Hirviö huutaa ja raivoaa Bellelle, on pelottava ja määräilevä kusipää. Not cool. Kaiken tämän jälkeen Belle menee ja rakastuu, koska he’s different now, he’s changed somehow.

Hiton Tukholman syndroomaa koko rakkaustarina, voisi paholaisen asianajaja sanoa. Vanki rakastuu vangitsijaansa.

Tiedetään, tiedetään, Kaunottaren ja hirviön koko pointti on siinä, että rakkaus muuttaa, tekee ikävästä Hirviöstä mukavan prinssin. Sellaisen tyypin joka ON Bellen arvoinen. Ja rakkaus ja rakastuminen ovat aina hyviä juttuja. Mutta… en hirveästi tykkää siitä piilossa olevasta viestistä, jonka mukaan rakkaus voi maagisesti muuttaa väkivaltaisen miehen unelmien prinssiksi.”Ai se tyyppi on pelottava kusipää? Ei huolta, kyllä hän muuttuu kun vain rakastat”.

Hirviö huutaa Bellelle muun muassa näin: ”You come out or I’ll break down the door”. Ja toteaa näin: ”If she doesn’t eat with me, then she doesn’t eat at all”. Ja näin: ”You must promise to stay here forever”.

Vähän pikkulintujen syöttämistä, kirjastoa ja tanssimista, ja yhtäkkiä pitäisi unohtaa kaikki tuo.

He’s different now. Vaarallisia sanoja. He was mean. And now he’s kind. Noup.

Hirviö on lopulta ihan samanlainen kuin Gaston; aggressiivinen idiootti, joka ei hyväksy sanaa ei ja raivoaa kun ei saa haluamaansa. Gaston haluaa Bellen, koska tämä on kylän kaunein tyttö ja that makes her the best and don’t I deserve the best. Hirviö haluaa Bellen koska tämä on kaunis ja voi rikkoa kirouksen. Haluaako joku Bellen, koska tämä on fiksu, ystävällinen ja kaikkinemuutpositiivisetadjektiivit?

#parempityyppibellellekiitos

Eli onko Belle huono esikuva?

Ei, Belle ei ole huono esikuva. Belle on vallan loistava esikuva. Ei se, että uskoo parasta ihmisistä – hirviöistäkin – tee Bellestä huonoa esikuvaa. Eikä se positiivisten adjektiivien lista kumoudu, vaikka Belle rakastuu aggressiiviseen idioottiin.

Persoona, puheet ja tekemiset, niitähän meidän piti tarkastella. Ja niiden valossa Belle on huipputyyppi.

Satu Bellen ympärillä sen sijaan on hieman… ongelmallinen?

But he’s different now. He’s changed somehow.

Niinkin harmittomalta tuntuva asia kuin rakastettu piirretty onnistuu kätkemään riviensä väliin ajatuksen siitä, että väkivaltainen mies muuttuu kun nainen vain rakastaa tarpeeksi.

Tosielämässä hirviöt harvoin muuttuvat prinsseiksi vaikka kuinka rakastaisi.

PS. Kaunottaressa ja hirviössä on tärkeä, sisäistä kauneutta korostava sanoma: the beauty is found within. Hieno homma! En ole kuitenkaan ihan varma, kestääkö tuokaan sanoma pientä sörkkimistä. Ensinnäkin: jos sisäinen kauneus on tärkeää, miksi Hirviö lopussa muuttuu komeaksi prinssiksi? Ja toiseksi: Bellestä puhuttaessa esille nostetaan toistuvasti hänen kauneutensa. Her looks has no parallel. She’s the most beautiful girl on the town. Jopa hänen nimensä – Belle – tarkoittaa kaunista!

PPS.Hirviön oikea nimi on prinssi Adam. Täysin uutta tietoa minulle!

LUE MYÖS: