Kirjoitus on alun perin julkaistu 4.12.2019 Lilyssä.
Suosikkisarja: The Crown (Netflix)
Kirjoitus sisältää viittauksia The Crownin kolmoskauden tapahtumiin, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.
Kuva: Netflix
Kiireestä valittaminen on aina vähän tarpeetonta, mutta syyllistyn siihen än, yy, tee, NYT: olin marraskuussa epätavallisen kiireinen. Kiire näkyi muun muassa (=etenkin) siinä, että ehdin vasta nyt katsoa loppuun The Crownin tuoreen kolmannen kauden. Siis eihän sen julkaisusta toki ole kuin reilut kaksi viikkoa, mutta silti.Tavallisesti olisin ollut tehokkaampi.
Parempi myöhään, kai…
Joka tapauksessa, tässä neljän sanan ensireaktio koko kauden nähtyäni: ENEMMÄN PRINSESSA ANNEA, KIITOS.
Oli kolmoskausi ihan hyvä. Tietysti oli. Jos otat nipun huippunäyttelijöitä ja huipputekijöitä, triljoona euroa ja maailman mielenkiintoisimpaan perheeseen pohjautuvan lähdemateriaalin, tuloksena on hyvin todennäköisesti laatukamaa.
Laatukamaa kolmoskausi oli, ilman muuta, mutta olin siihen silti vähän pettynyt.Ensimmäisestä jaksosta alkanut pieni jäytävä pettymyksen tunne saavutti huippunsa Moondust-nimisessä seiskajaksossa. Prinssi Philipin (oikein hyvä Tobias Menzies) keski-iänkriisi oli toki pätevää materiaalia hahmon kasvutarinan näkökulmasta, mutta minusta se oli vain supertylsää katsottavaa.
Tuo jakso ei kuitenkaan olisi häirinnyt minua niin paljon, jos se ei olisi alleviivannut koko sarjan isointa ongelmaa. Siis sitä, että se sysää jatkuvasti itsensä kuningattaren sivurooliin. Tai vaihtoehtoisesti kuvaa hänet vähän negatiivisessa valossa.
En ole mikään brittimonarkian asiantuntija, mutta uskoakseni Elisabeth II:n elämään mahtuu paljon muutakin kuin vaihtuvien pääministerien läksyttämistä ja Buckinghamim palatsissa tai Windsorin linnassa patsastelemista. (Sitä en tiedä, oliko ja onko oikea Elisabeth välillä niin kylmä äiti lapsilleen kuin sarja välillä antaa ymmärtää.) The Crownin uusi Elisabeth on hitto vie Oscar-voittaja, loistelias Olivia Colman! Olisin halunnut enemmän jaksoja, joissa kuningatar on muutakin kuin sivujuonne muiden tarinoissa. Nyt lähemmäs sitä päästään jaksossa, jossa Elisabeth lähtee heppareissulleen.
Ja kun nyt valittamisen makuun pääsin, toinen hahmo, jota olisin halunnut nähdä paljon enemmän oli prinsessa Anne. Aiemmin vain pikkurooleissa esiintynyt Erin Doherty oli roolissaan mainio, ja Anne oli huipuista huipuin badass – olen ymmärtänyt, että oikea prinsessa Anne on sitä myös.
Kolmoskauden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1964–1977. Noiden vuosien aikana tosielämän prinsessa Anne kaikkien hovihommiensa ohella muun muassa ässäili menemään olympiatason esteratsastajana, meni naimisiin miehen kanssa josta myöhemmin erosi… ja ainiin, joutui kidnappausyrityksen kohteeksi! Ja esti itse kyseisen yrityksen periaatteessa niin, että vain kieltäytyi tulemasta kidnapatuksi.
“I said I didn’t think I wanted to go … And we had a fairly low-key discussion about the fact that I wasn’t going to go anywhere, and wouldn’t it be much better if he went away and we’d all forget about it”, prinsessa Anne on kuvaillut vuoden 1974 tapausta.
Tappavan tylsä tunti Prinssi Philipin keski-iänkriisiä mahtui kyllä mukaan,mutta tuo ei läpäissyt seulaa?! En tajua. Hyvä Peter Morgan, en tajua.
Mutta oli kolmoskaudessakin hetkensä. Aberfanin onnettomuutta kuvaava jakso oli kaikessa kamaluudessaan upea, prinsessa Alicen tarina oli kiehtova ja prinssi Charlesiin liittyvät juonikuviot olivat mielenkiintoisia. Jos oli Erin Doherty huippukiinnitys prinsessa Annen rooliin, sitä oli myös Charlesina nähtävä Josh O’Connor. Kauden suosikkijaksoni taisi olla Charlesiin keskittyvä Wales-jakso Tywysog Cymru.
Neloskaudella mukaan liittyy eräs Lady Diana Spencer, joten lähtökohtaisesti voisi olettaa, että Josh O’Connor ja prinssi Charles ovat tuolloin vieläkin isommassa roolissa.
Nyt kun antaisivat Olivia Colmanillekin kunnolla hommia.
PS. Kun The Crown on saatu alta pois, perjantaina julkaistaan toinen kovasti odottamani loppuvuoden sarjakausi; The Marvelous Mrs. Maiselin (Amazon Prime) kolmoskausi. Hurraa!
Jos multa kysyttäisiin, pidänkö fantasiasarjoista, ensimmäinen reaktioni olisi vastata kieltävästi. ”En minä jaksa mitään yliluonnollisista öttiäisiä”, sanoisin ja pyörittelisin silmiäni. ”Vampyyreja ja ihmissusia, pyh ja pah!”
En ole kuitenkaan varma, onko tämä koko totuus. Toki ihan oikeasti pyörittelen silmiäni niille yliluonnollisille öttiäisille, mutta on silti fantasiasarjoja, joista pidän. Olen nuorempana katsonut Siskoni on noitaa ja Buffya, olin aikoinaan koukussa True Bloodiin, pidän höppänästä Luciferista ja katsoin kaikki kuusi jaksoa Good Omensia, vaikka se ei edes ollut mikään napakymppi.
Toisaalta esimerkiksi Vampyyripäiväkirjat on mun mielestä täysin tarpeeton sarja. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset rakastavat Supernaturalia. Ja häpeäkseni Game of Thrones on edelleen katsomatta, mutta se nyt ei mun päässä edes ole pelkästään fantasiasarja-fantasiasarja.
Koska itsereflektio on tällaisten äärimmäisen tärkeiden asioiden suhteen hyväksi, aloin pohtia miksi välillä pidän fantasiasarjoista, vaikka periaatteessa ne ovat oman, komediasarjoja rakastavan mittapuuni perusteella melko pönttöjä. Siis jokainen niistä, nekin, joista pidän.
Ja nyt tiedän vastauksen.
Tähän ahaa-elämykseen minut johdatti fantasia-/teinisarja Shadowhunters.
Shadowhuntersissa on kaikkea sitä kamaa, jolle niin mielelläni pyörittelen silmiäni; vampyyreja, ihmissusia, velhoja, demoneja ja kaikkia muita kummajaisia. Ja niihin kaikkiin suhtaudutaan kuolemanvakavasti. Sitten on tietysti ”shadowhuntereita” eli supermalleilta näyttäviä ihmisten ja enkeleiden hybridejä, joilla on vartaloissaan tatuoinneilta näyttäviä, erinäisillä supervoimilla varustettuja ”riimuja”. Shadowhuntereiden tehtävänä on suojella ihmisiä demoneilta ja muilta pahiksilta. Taas pyörittelen silmiäni…. ja silti olen katsonut sarjaa. Itse asiassa tovi sitten jäin siihen jopa vähän koukkuun.
Miksi? No koska #Malec
Näin opin itsestäni sen, että katson ilmeisesti mitä tahansa, vaikka sitten fantasiaa, jos siinä vain on tarpeeksi koukuttava rakkaustarina (tai muita kiinnostavia ihmissuhteita, mutta Shadowhuntersin tapauksessa kaikki paitsi Malec on turhaa).
Okei, Malec siis. On Magnus (Harry Shum Jr.), satoja vuosia vanha Brooklynin ylivelho (silmät pyörivät jälleen), jolla on SPOILER ALERT demoni-isä (tuo ei nyt oikeastaan edes ollut spoileri koska kaikkihan tietävät että velhon toinen vanhempi on aina demoni) ja joka osaa tehdä kaikkea jännää sormiaan napsauttamalla. Ja on kuolematon! Sitten on enkeliverestään huolimatta kuolevainen Alec (Matthew Daddario). Hän on shadowhunter, jolla on jousipyssy ja…. no en tiedä, niitä riimuja ja vangitseva hymy ja shadowhunter-sisko ja tiukat vanhemmat. Tai jotain. Ja against all odds, Magnus ja Alec rakastuvat.
En katsonut Shadowhuntersia kovinkaan tarkkaavaisesti, joten 72 prosenttia ajasta en ymmärtänyt mitä siinä tapahtuu. Sen kuitenkin tiedän, että tämä dramaattinen rakkaustarina oli 98-prosenttisesti syy katsomiselleni. Loput kaksi prosenttia menevät Simonille (Alberto Rosende).
Edelleen pyörittelen silmiäni yliluonnollisille öttiäisille. Edelleen pidän fantasiasarjoja melko pönttöinä. Mutta heitä mukaan sydäntä lämmittävää rakkausdraamaa, niin näköjään alkaa kiinnostaa.
Shadowhunters on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixissä.
PS. Minä saatan olla vähän yli-ikäinen Shadowhuntersin ydinkohderyhmään, mutta herranen aika, kuinka intohimoisia faneja sillä on. Mun pieni koukutus alkoi siitä, kun huomasin mainitun Malecin voittavan jokaisen ”mikä on suosikki tv-rakkaustarinasi” -someäänestyksen. En ymmärtänyt, mikä hiton Malec, joten piti ottaa selvää. Kun Cassandra Claren kirjoittamaan YA-kirjasarjaan The Mortal Instruments perustuva sarja lopetettiin jo kolmen kauden jälkeen, seurauksena oli lähes kapina.
PPS. HBO:lla alkoi juuri loppuvuoden odotetuimpiin sarjatapauksiin lukeutuva fantasiasarja His Dark Materials. Siinä on pääosassa nuori tyttö, joten dramaattisia rakkaustarinoita tuskin löytyy. Pass!
Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.11.2019 Lilyssä.
Suosikkiasia: nauraminen ja hauskat tyypit
Kuvat: Team Coco, Netflix, NBC & ABC
Jos saisin olla minkälainen kuuluisa tyyppi tahansa, haluaisin olla kuuluisa koomikko (tässä skenaariossa ei oteta huomioon täydellistä lahjattomuuttani komiikkaan).Tiedän, että oikeat koomikot sanoisivat tähän jotain sarkastisen nasevaa ja kehottaisivat harkitsemaan uudestaan, mutta pysyn kannassani; mitä viihdeteollisuuteen tulee, en keksi parempaa duunia kuin se, että saa ihmiset nauramaan.
Nauraminen on yksi elämän parhaista asioista. Elämäni onnellisimpia hetkiä ovat ne, kun nauran niin kovaa että silmät alkavat vuotaa. Oikean elämän hauskat hetket ovat hauskoista hetkistä parhaimpia, mutta niitä ei valitettavasti saa tekemällä tehtyä tai säilöttyä. Siksi koomikot ja komediasarjat ovat tärkeitä. Vaikka maailma potkisi päähän, voi aina löytää riemua ja naurua – edes hetkeksi – kun hauskat ihmiset kertovat ja tekevät hauskoja juttuja.
Mulla on hyväksi havaitut suosikkityypit ja -sarjat niihin hetkiin, kun haluan nauraa. Tässä ne:
(En vastaa huumorintajustani.)
1. John Mulaney
Empiirisen YouTube-tutkimukseni perusteella olen sitä mieltä, että John Mulaney saattaa olla maailman hauskin ihminen. Ainakin tällä hetkellä elossa olevista. Sanon saattaa, koska en minä tiedä kaikkia maailman hauskoja ihmisiä. Mutta vaikka tietäisinkin, John Mulaney olisi taatusti ainakin top kympissä. Hän on ehdoton suosikkikoomikkoni.
John Mulaney tunnetaan parhaiten stand up -koomikkona ja Saturday Night Liven entisenä käsikirjoittajana. Tällä hetkellä hän ääninäyttelee Netflixin animaatiokomedia Big Mouthissa. (Aikoinaan Mulaneylla oli nanosekunnin ajan oma sitcom Mulaney, mutta ei puhuta siitä.)
Netflixistä löytyy kaksi hänen stand up -spesiaaliaan, Kid Gorgeous at Radio City ja The Comeback Kid. Molemmat LOISTAVIA. SNL:ssä Mulaney oli mm. luomassa yhtä tämän vuosituhannen tunnetuinta sketsihahmoa, Stefonia. Hänen juontamansa SNL-jaksot ovat viime vuosien parhaimmistoa (Diner Lobster!). Olen katsonut suurin piirtein kolmetuhatta kertaa sen Weeked Update -sketsin, jossa Mulaney ja Pete Davidson puhuvat Clint Eastwoodin elokuvasta The Mule. Se ei koskaan lakkaa olemasta hauska.
Kun haluan nauraa NYT JA HETI, katson YouTubesta Mulaneyn talk show -vierailuja ja stand up -pätkiä. Ne saavat minut aina nauramaan. Ilmeisesti mikään ei ole minusta hauskempaa kuin se, kun tyyppi, joka näyttää 1950-luvulta nykyaikaan pölähtäneeltä aikamatkaajalta, kertoo nokkelia tarinoita milloin mistäkin. Vaikka politiikasta. Case in point: There’s a Horse In The Hospital (Kid Gorgeous at Radio City/Netflix).
2. Happy Endings
Olipa kerran täydellinen komediasarja. Koska tv-pomot ovat idiootteja, tämä täydellinen komediasarja lopetettiin kolmen kauden jälkeen. Täydellisestä komediasarjasta tuli tämän typerän päätöksen myötä rakastettu kulttisarja, jonka perään huudellaan luultavasti maailman loppuun asti. Kun maapallo on tuhoutumassa, jostain todennäköisesti kuuluu huuto Bring Back Happy Endings!!
Happy Endings, ABC:n vuosina 2011-2013 esittämä sitcom, on ah-mah-zing. Rakastan sitä syvästi, mutta samalla en täysin muista kaikkia sen käänteitä, koska SARJAA EI VOI KATSOA MISTÄÄN! Tai minä en ainakaan ole löytänyt sitä Suomessa käytössä olevista suoratoistopalveluista. Korjatkaa jos olen väärässä! Toisaalta tämä aspekti on vain kasvattanut rakkauttani.
Kun kaipaan naurua ja iloa ja höpsöä huumoria, katson YouTubesta Happy Endings -pätkiä.Toimii aina!
3. Bill Hader
Yksi suosikkiasioistani on katsoa YouTubesta talk show -haastatteluja. Stephen Colbertia, Seth Meyersiä, Conania… tai itse asiassa otetaan takaisin, suosikkiasiani on katsoa koomikkojen talk show -haastatteluja. Talk show -juontajat ovat jo valmiiksi hauskoja tyyppejä, joten kun heidät yhdistää toisten koomikkojen kanssa, tuloksena on tavallisesti komediakultaa.
Talk show -vieraista suosikkini on näyttelijä-koomikko Bill Hader. Olen monesti pudonnut YouTube-kuoppaan, jossa katson video toisensa jälkeen palasia Bill Haderin erinäisistä tv-esiintymisistä. Taattua nauruterapiaa!
Toimii näin: 1) mene YouTubeen 2) kirjoita hakukenttään Bill Hader 3) naura, kun Bill Hader kertoo hassuja tarinoita, imitoi erinäisiä julkkiksia ja nauraa itse kaikelle (Bill Hader on luultavasti maailman ainoa koomikko, jonka vitsit ovat entistä hauskempia koska hän nauraa niille itse kaikkein eniten).
Ehdin jo julistaa John Mulaneyn maailman hauskimmaksi ihmiseksi (itse asiassa herra Hader, mainittu Stefon, on sanonut samaa), mutta Bill Hader on hyvin korkealla kyseisellä listalla. Tätä nykyä Bill Hader on tietysti HBO:n Barryn myötä vakavasti otettava näyttelijä ja kaksinkertainen Emmy-voittaja, mutta mulle hän on huvittavia tarinoita kertova koomikko ja yksi kaikkien aikojen SNL-suosikeista. Haluaisin, että olisin yhtä hyvä kertomaan tarinoita kuin Bill Hader.
4. Parks and Recreation
Olenko kertonut, että Parks and Recreation on kaikkien aikojen suosikkisarjani? Ai olen, viisi miljoonaa kertaa? No can do, se on kerrottava vielä kerran, sillä en pysty tekemään naurulistaa ilman sitä.
Kun elämä potkii päähän, katson Parks and Reciä. Se on mun happy show, sarja, joka naurattaa aina. Mikä on kaikista hauskin jakso? Glad you asked, oikea vastaus on tietysti kolmoskauden The Fight eli se jakso, jossa kaikki sekoilevat Snake Juice -päissään. Toinen pätevä vastaus on saman kauden Flu Season. Monen fanin mielestä koko sarjan hauskin kohtaus nähdään neloskauden jaksossa The Comeback Kid, mutta minä olen melko surkea kestämään myötähäpeää, joten en voi allekirjoittaa tätä.
5. Conan O’Brien Needs a Friend -podcast
Hei vaan, olen täydellisen myöhäisherännäinen mitä tulee podcasteihin. En ole oikein jaksanut ottaa niitä haltuun. Nyt olen kuitenkin alkanut vihdoin tajuamaan, kuinka mainioita podcasteja on olemassa! Ja ne ovat just mainioita seuralaisia matkalla töihin, kauppareissuilla, iltalenkeillä, missä vaan.
Tällä hetkellä suosikkipodcastini on Conan O´Brien Needs a Friend. Siinä koomikko, talk show -juontaja, myös maailman hauskimpien ihmisten listalle pääsevä Conan O’Brien hankkii ystäviä muista hauskoista ihmisistä eli juttelee koomikkojen ja näyttelijöiden (ja Michelle Obaman!!!) kanssa. En ole vielä ehtinyt kuunnella kaikkia jaksoja, mutta ne jotka olen kuunnellut, ovat saanet minut nauramaan ääneen. Myönnettäköön, olen valinnut kuunneltavaksi sellaisia jaksoja, joissa vieraana on suosikkityyppejäni, kuten John Oliver, Stephen Colbert ja jo mainittu Bill Hader. Uskon kuitenkin, että hauskuutta ja naurua riittää vieraasta riippumatta (vähemmän yllättäen Michelle Obama oli kaiken muun loistavuutensa ohella superhauska hänkin).
Suositus, jos komedia ja nauraminen kiinnostaa. Hauskoista tyypeistä huolimatta se ei ole pelkästään vitsejävitsejävitsejä, vaan kyseiset hauskat tyypit kertovat myös vaikeuksistaan, epävarmuuksistaan ja epäonnistumisistaan. Mutta hauskasti! Tietysti.
6. New Girl
Onko tämä vain oma näkemykseni, vai onko New Girl hieman aliarvostettu komediahelmi? Jotenkin tuntuu siltä, että se monesti sivuutetaan, kun puhutaan 2000-luvun parhaista komedioista. Minä rakastan New Girliä, se on täydellisen mieltä lämmittävä ja höpsö mutta fiksu sitcom. En osaa päättää, kuka on suosikkini: Schmidt (Max Greenfield), Winston (Lamorne Morris) vai Nick (Jake Johnson). Kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, luultavasti.
Kun kaipaan iloista hyvän mielen komediaa, katson New Girliä. Se ilostuttaa aina.
Suomi-Netflixissä on näemmä kaudet 3-7. Typerä Netflix, mennyt poistamaan kaksi ensimmäistä.
7.Bryan Cranston’s Super Sweet 60
Tiedän, että toistan itseäni mutta en mahda mitään; Jimmy Kimmel Livessä esitetty Bryan Cranston’s Super Sweet 60 -sketsi on ikuisesti yksi suosikkiasioistani koko universumissa. Minua alkaa naurattaa, kun vain ajattelen sitä.
Jos tahdon nauraa ja on 15 minuuttia aikaa, katson tämän:
Tiivistys: Hurraa-huutoja nauramiselle, hauskoille tyypeille ja loistaville komediasarjoille. Kaunis kiitos, että ilostutatte kurjia päiviä!
Vinkkejä hauskoista asioista ja ihmisistä otetaan vastaan!
