Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.6.2020 Lilyssä.
Mulla on yksi vähän höpsö tapa. Kun puuhailen jotain itsekseni, vaikka tiskaan tai käyn suihkussa, kuvittelen usein että olen vieraana talk show’ssa. Tässä pääni sisäisessä talk show’ssa minä sitten selitän milloin mitäkin, otan kantaa päivänpolttaviin aiheisiin tai kerron hassuja tarinoita. Tavallisesti talk show -vierailuitani juontavat joko Conan O’Brien, Trevor Noah tai Stephen Colbert, joten mielikuvituskeskusteluni tapahtuvat tietysti englanniksi.
Sanoin, että tapa on vähän höpsö, mutta on se myös ihan hyödyllinen. Se pakottaa nimittäin oikeasti miettimään ja jäsentämään omia ajatuksia. Kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu jotain, näiden kuviteltujen talk show -visiittien kautta yritän muodostaa tapahtuneesta jotain järjellistä sanottavaa. Mietin, miten kommentoisin aihetta, jos minulta kysyttäisiin siitä studioyleisön ja tv-katsojien edessä. Miten ottaisin julkisesti, omilla kasvoillani ja omalla nimelläni kantaa ja miten perustelisin mielipiteeni?
Viime päivät talk show’ssa on keskusteltu rasismista, poliisiväkivallasta ja Yhdysvaltojen mielenosoituksista. Ja todella haluaisin, että minulla olisi asiasta asiantuntevia, perusteltuja ja millään lailla hyödyllisiä ajatuksia ja kannanottoja, mutta tuntuu, että päädyn aina vain piiloutumaan ja käpertymään itseeni. Päivittelen Conanille, että mitä hyödyllistä minä, valkoihoinen ja vaaleatukkainen, kaikin puolin etuoikeutettu suomalaisnainen muka voisin tuoda tällaiseen keskusteluun. Mitä minä muka ymmärrän vuosisatoja kestäneestä syvälle rakenteisiin juurtuneesta rasismista? En yhtään mitään. Miten minä voisin aidosti ymmärtää pelon, väsymyksen ja vihan syitä, minullehan poliisi ja virkavalta tarkoittavat ihmisiä, jotka auttavat, eivät tapa ja vahingoita.
Näin sen videon, näen mielenosoitukset, näen mustat ruudut Instagramissa, näen Twitter-keskustelut ja artikkelit. Ja yritän jäsentää omia ajatuksiani, mutta ajatukset palautuvat usein minuun itseeni. Miten vaivautuneeksi rakenteellisen rasismin ajatteleminen minut saa. Miten ikävältä minusta tuntuu, kun on pakko katsoa peiliin ja nähdä omat vikani ja oma roolini itseäni hyödyttävässä systeemissä. Tämäkin kirjoitus käsittelee minua ja minun tunteitani.
Minua hävettää myöntää, että olin jättää tämän kirjoituksen julkaisematta, koska pelotti jos sanon jotain väärää. Koska toki, minustahan tässä on kyse.
Mikä etuoikeus on edes pohtia tuollaisia tässä maailmantilassa. Pohtia, että sanonko jotain väärää, voinko kirjoittaa tästä vai pitäisikö nyt kuitenkin vaan sivuuttaa koko aihe ja höpistä Parks and Recreationista ja romanttisista komedioista ja Netflix-sarjoista. Koska niistähän minä tässä blogissa yleensä kirjoitan, en ota kantaa oikeastaan mihinkään oikeaan, vain tv-sarjoihin ja Disney-prinsessoihin.
Mietin, onko minulla oikeutta kirjoittaa tästä. Ja sitten kun käännän katseen omasta navastani, mietin miksi minulla muka olisi oikeus olla hiljaa.
En ole koskaan ymmärtänyt tai koskaan ymmärrä, miltä rasismi tuntuu ja miten se vaikuttaa omaan elämään, yhteisöön, perheeseen, tapoihin, työhön, ulkona kävelemiseen, ihmisten tapaamiseen, kotona olemiseen, ihmissuhteisiin, koulutukseen… voin kuitenkin oppia, kuunnella, lukea, yrittää ymmärtää ja valistaa itseäni. Tai paremminkin: minulla on velvollisuus valistaa itseäni.
Luin Esquiresta ex-olympiasprintteri Chris Lambertin kirjoituksen A Letter To My White Friends:
”Stop pretending there is no problem just because it doesn’t affect you. Because doing that is what makes you the problem”, Lambert kirjoitti.
”You don’t have to speak for black culture; you have to speak about white culture. You don’t have to march, to write signs, to revolt; you just need to not be silent, and for this you need to know yourselves”.
Luin Mireille Cassandra Harperin Twitter-threadin 10 Steps To Non-Optical Allyship:
”Understand that coming to terms with your own privilege will not be a pretty or fun experience. It is necessary to feel feelings of guilt, shame and anger throughout the process”, yksi askeleista kuului.
Tuntuuhan se ikävältä kun tajuaa, ettei kaikesta muka-suvaitsevaisuudestaan huolimatta olekaan lainkaan täydellinen liittolainen. Olen kyllä tiedostanut olevani etuoikeutettu, mutta en usko että olen koskaan oikeasti pysähtynyt ajattelemaan mitä se tarkoittaa. Ja mitä sen etuoikeuden kääntöpuolella on.
Tiedän, että tämä koko kirjoitus on ollut minä-keskeistä itkuvirttä ja itsereflektointia, joka tulee vuosia liian myöhään. Kyllähän minä olin lukenut kaikista niistä kymmenistä mustista miehistä ja naisista, jotka poliisit olivat tappaneet ennen George Floydia. Kyllähän minä tiesin, että vaikka minun kuplassani Suomi on lintukoto verrattuna Yhdysvaltoihin, täälläkin ihmiset joutuvat kohtaamaan rasismia päivittäin. Ja tiesin, ettei rasismi ole pelkästään rasistisia ilmaisuja, haukkumasanoja ja poliisiväkivaltaa, se on myös pieniä, tiedostamattomia reaktioita ja mikroaggressioita.
Miksi minun sitten piti nähdä, kun poliisi painaa maassa makaavaa miestä polvella 8 minuuttia ja 46 sekuntia, ennen kuin oikeasti kunnolla heräsin todellisuuteen ja aloin kunnolla valistaa itseäni?
Tuohon kysymykseen en talk show’ssa pysty vastaamaan tavalla, joka esittäisi minut mitenkään positiivisessa valossa.
Monissa how to be an ally -listauksissa kehotetaan ensin ymmärtämään ja hyväksymään etuoikeutetun asemansa ja sitten valistamaan itseään; opiskelemaan historiaa, lukemaan, kuuntelemaan.
Näistä olen aloittanut oppimisen:
Netflixistä löytyvä Ava DuVernayn ohjaama dokkari 13. lisäys.
Angie Thomasin nuortenkirja The Hate U Give.
Conan O’Brienin vieraana ollut Van Jones:
