Päivän musiikkisuositus: brittilaulaja Rayen juuri julkaistu albumi This Music May Contain Hope. Rakastin! Pitää sisällään megahitin Where Is My Husband! ja kasan kappaleita, jotka iskevät sydämeen ja sieluun ja saavat TUNTEMAAN ASIOITA.
Oikeasti, peräkkäisten I Know You’re Hurting – ja Life Boat -kappaleiden yhdistelmä oli ihan vähän uskonnollinen kokemus. Jos elämäsi on nyt tai milloinkaan heittänyt eteen mitä tahansa ikävyyksiä, ankeuksia tai suruja, This Music May Contain Hope on just oikea levy. Se on nimensä mukainen, katarttinen kuuntelukokemus: sen jälkeen tuntuu vähän toiveikkaammalta. Kunhan on ensin TUNTENUT niitä hiton ASIOITA.
Suosikkikappaleeni: I Know You’re Hurting, I Will Overcome, Happier Times Ahead ja Click Clack Symphony. Koska tsemppibiisien ikuisena rakastajana rakastan musiikkia, joka kertoo mulle että kaikki menee hyvin.
Please, my dear, don’t stop believing in miracles ❤️
Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.10.2024 Lilyssä.
Suosikkiasioita: English Teacher, Chanel, Vienna, Da’Vine Joy ja Taylor.
English Teacher / Disney+
RAKASTAN. English Teacher on paras komediasarja naismuistiin. Ehdottomasti yksi koko vuoden suosikeistani. Rakastan jokaista uutta jaksoa vähän enemmän kuin edellistä. Pisteitä siitä, että se on oikeasti komedia, eikä puolituntisiin jaksoihin naamioitunut draama. Mulla on ollut hyvin hauskaa sen seurassa. Harmi, että ykköskaudessa on vain kahdeksan jaksoa. Rukoilen komediajumalia, että sarja saa jatkoa. Maailma (ja Maisa) kaipaa fiksuja, moderneja, oikeasti hauskoja komediasarjoja.
Know My Name: A Memoir / Chanel Miller
Vuonna 2015 nuori nainen joutui seksuaalisen väkivallan uhriksi Stanfordin yliopiston opiskelijabileissä. Oikeudenkäynnissä mies – Brock Turner – tuomittiin, ja naisen oikeudessa lukema lausunto levisi maailmanlaajuisesti, kun Buzzfeed julkaisi sen. Nainen pysytteli anonyymina, kunnes vuonna 2019 julkaisi muistelmateoksensa Know My Name. Ja miten hieno tuo Chanel Millerin kirjoittama muistelmateos onkaan! Seksuaaliväkivalta, siitä aiheutuva trauma ja haavat auki repivä oikeudenkäynti eivät tietenkään ole millään lailla kevyitä aiheita, mutta Know My Namessa on myös valtavan paljon valoa, toivoa ja viisautta. Vahva suositus, oli vaikuttava lukukokemus. Ikuinen suosikkiasiani on, kun väärinkohdellut naiset ottavat voimansa takaisin.
Weird Goodbyes / The National (feat. Bon Iver)
Varma syksyn merkki: mun kuuntelemaan musiikkin pesiytyy hitusen alakuloinen sävy. Viime viikkoina olen jumahtanut The Nationalin ja Bon IverinWeird Goodbyesiin. Täydellistä syysmusiikkia.
Vienna Ayla / Instagram
Oikeasti hän taitaa olla TikTok-tähti, mutta meikä-milleniaali seuraa ViennaaInstagramissa. Hänen komediavideonsa ja hassut hahmonsa ilahduttavat minua hyvin paljon. Some-komedia on suosikkiasioitani somessa 😀
Da’Vine Joy Randolph / Only Murders in the Building
Olen katsonut Only Murders in the Buildingin neloskautta. En edelleekään mitenkään rakasta sarjaa, mutta olen tajunnut, että erityisesti tällä kaudella rakastan Da’Vine Joy Randolphin esittämää etsivä Williamsia. Saisinko spinarin hänen hahmostaan?
Eras Tour
Olen unohtanut kehua Eras Touria! Se oli hieno, Taylor forever! Tosin olen sitä mieltä, että jokaisella Swiftiellä pitäisi olla mahdollisuus nähdä koko homma kaksi kertaa; ensimmäinen yleiseen hämmästelyyn, toinen siihen, että oikeasti pystyy keskittymään ja painamaan asioita mieleen.
Pidin siitä, että sain kuulla The Archerin, jota rakastan.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 30.6.2024 Lilyssä.
Suosikkiasioita: Hacks S3, nostalgiatrippailu, kamalan huonot elokuvat ja Past Lives.
Viime aikojen suosikkiasioita! (Hyvä on, suosikkiasioita on melko venyvä käsite.)
Hacks, kausi 3 / Max
Olen aikoinani lätissyt jotain vähemmän positiivista Hacksista. En lätise enää, rakastin kolmoskautta! Siis eikö se ollut kirkkaasti paras kausi? Tämä ei ole vain mun mielipide? Aiemmat olen kahlannut läpi, tähän olin koukussa.
Past Lives / Prime Video
Olen hyvin huono katsomaan kriitikoiden arvostamia, palkittuja, hienoja elokuvia. Tiedättehän, niitä taiteellisia tapauksia, jotka voittavat Oscar-palkintoja, mutta joita minä en tajua tai jaksa, koska katson mieluummin kolmatta miljoonaa kertaa How to Lose a Guy in 10 Daysin. Mutta! Katsoin Celine Songin ohjaaman ja käsikirjoittaman, oikein arvostetun ja hienon Past Livesin ja pidin siitä kovasti. Se oli hidas ja vähäeleinen ja kaunis ja yksinkertainen ja monimutkainen ja iski sydämeen ja rikkoi ja paransi ja en tiedä, minä vain pidin siitä.
(Yritin katsoa Oppenheimerin. Jaksoin 10 minuttia. It’s not you, hienot ja kriitikoiden ylistämät elokuvat, it’s me.)
Täydellisen kamalat elokuvat
Kriitikoiden lyttäämät leffat sen sijaan…
Katsoin telkkarista Baywatch-elokuvan. Koska… en enää muista miksi. Telkkari oli päällä? En ole koskaan toivonut enempää, että olisin sellainen tyyppi, joka postaa jokaisen ajatuksensa internetiin. Mulla oli niin monia ajatuksia! Hyvä luoja, kuinka loisteliaan täydellisen kamala elokuva. Tiedän, että tämä on hieman ilkeää, mutta olen aidosti sitä mieltä, että välillä ei ole mitään parempaa kuin täydellisen kamalat elokuvat. Siis että ”hei, The Rock ja Zac Efron, olette menestyneitä ja lahjakkaita tyyppejä, ja olette mukana leffassa, jonka käsikirjoitus vaikuttaa humalassa olevan ChatGPT:n tekosilta”. Täydellistä! Yhdessä vaiheessa sankarirantavahtimme olivat ruumishuoneella (luonnollisesti), ja kohtaus oli niin järkyttävän kamala, että se oli paras kohtaus ikinä. Pisteitä Baywatch-leffalle, mulla oli äärimmäisen hauskaa sen seurassa.
Keane + nostalgia
Brittiyhtye Keane esiintyi Glastonburyssa. En tiennyt tätä, koska olin vähän unohtanut koko bändin, mutta sitten algoritmit tuuttasivat somevirtaani pätkiä Somewhere Only We Know’sta ja Everybody’s Changingista, ja yhtäkkiä olin 15-vuotias polttamassa Keanea täydellisen teiniangstisille, kuratoiduille CD-levyilleni. Näen mielessäni ne CD:t, kirjoitin kappaleiden nimet kansivihkoon erivärisillä stabiloilla. Olen täysin vakuuttunut, että yksi ihmiselämän hienoimmista tunteista on se, kun matkustaa ajassa taaksepäin musiikin avulla, jota kuunteli silloin joskus.
(Keane-fiilistelyn jälkeen päädyin BBC Musicin YouTubeen, ja pyhä nostalgia, Glastonburyssä esiintyi myös Sugababes. Edit. Ja omg, myös Avril.)
(Mun nostalgiatrippailu festareilla esiintyisivät Avril Lavigne, Good Charlotte, Tiktak, The Killers, Simple Plan, The All-American Rejects, Paramore, My Chemical Romance, joka soittaisi vain viisi kertaa peräkkäin Welcome to the Black Paraden, Fearless–Taylor ja Spice Girls, tietysti).
Griff
Toisin kuin edellisestä voisi kuvitella, en ole täysin juuttunut nollareille, vaan kykenen kuuntelemaan myös 2000-luvulla syntyneiden nuorten ihmisten tekemää musiikkia. Viime päivät olen siis popittanut 23-vuotiaan brittiartistin Griffin musiikkia. Kuinka lahjakas tyyppi! Pidän hänen musiikistaan ja odotan kovasti heinäkuussa julkaistavaa Vertigo-debyyttialbumia.
(Olen kuunnellut myös Chappell Roania, koska niin on tehnyt koko maailma, ja olen hyvä bandwagon-musiikinkuuntelija. Mun suosikit ovat My Kink is Karmaja Naked in Manhattan.)
Lorde / Melodrama
Okei, palaan nostalgiatrippailuun – en tosin nollareille vaan vain seitsemän vuoden taakse; olen kuunnellut LordenMelodramaa. Olin unohtanut, miten hieno levy se on! Green Light ja Supercut ovat melko lailla täydellisiä popkappaleita.
The Tortured Poets Department / Taylor Swift
Koska viime aikojen suosikkiasioita laahaa jäljessä, en ole edes ehtinyt sanomaan mitään TTPD:stä. Noh, siitä on sanottu varmaan jo kaikki mahdollinen (minä rakastan sitä, vähemmän yllättäen), joten kerron vain tämänhetkisen top vitoseni:
