Avainsana: suosikkikirja

Kirjoitus on alun perin julkaistu 26.3.2019 Lilyssä.

Suosikkikysymys: Saako teoksen erottaa tekijästään?

Edit. Free Palestine. Viimeistään vuoden 2023 tapahtumien jälkeen on sanottava, että mulla olisi alun alkaen pitänyt olla parempaa ymmärrystä niin monesta asiasta. Nyt koko kirjoitukseni vaikuttaa todella naiivilta. Jätän sen kuitenkin julki ja otan opikseni.

Jali ja suklaatehdas on yksi suosikkielokuvistani. Se 2000-luvun versio Johnny Deppeineen ja Freddie Highmoreineen siis, en ole tarpeeksi kultivoitunut cinephile fiilistelläkseni 1970-luvun Willy Wonka & the Chocolate Factorya.

Olen nähnyt Jali ja suklaatehtaan noin viisikymmentä miljoonaa kertaa. Suurin piirtein. Rakastan yli kaiken sitä kohtausta, jossa Jali löytää oman kultaisen pääsylippunsa. ”The last Golden Ticket! It’s mine!” Kyllä! Yksi suosikkikohtauksistani ikinä.

Koska pidän elokuvasta, pidän tietysti myös kirjasta. Eikä Jali ja suklaatehdas ole ainoa Roald Dahlin  satu, jota rakastan. Ainakin yhtä paljon rakastan Matildaa – sekä kirjaa että leffaa. Lapsena puolestaan lainasin kirjastosta uudestaan ja uudestaan Kuka pelkää noitia -kirjan. Se oli suosikkini.

Roald Dahl, rakastettu brittiläinen satusetä. Kuinka paljon olenkaan hänen tarinoitaan rakastanut! Ja kuinka paljon iloa ja ihmetystä hän onkaan tarinoillaan tuonut maailmaan. Miljoonat ihmiset, miljoonat lapset ovat rakastaneet jotain hänen luomaansa. Rakastaneet Willy Wonkaa, Matildaa, Jaakkoa, Isoa Kilttiä Jättiä…

Oli muuten hävittäjälentäjä, tuo herra Dahl. Hän palveli Brittien kuninkaallisissa ilmavoimissa toisessa maailmansodassa. Cool ja cool, taiturimainen kirjailija ja vielä lentäjä-ässä ja sotasankari.

Mutta… Tiedättekö sen sanonnan, jonka mukaan ei koskaan pitäisi tavata sankareitaan? Tänä päivänä sen voisi päivittää muotoon älä koskaan googlaa sankareitasi.

Koska vähemmän cool?

Se, että Roald Dahl oli tunnettu antisemitistisistä ajatuksistaan.

Brittilehdet, muun muassa Telegraph ja The Guardian, uutisoivat viime vuonna kuinka Royal Mint, Brittien Kuninkaallinen rahapaja, oli evännyt suunnitelmat Dahlin uraa ja elämää kunnioittavasta juhlarahasta.

”Associated with antisemitism and not regarded as an author of the highest reputation”, lehdet siteerasivat alun perin The Guardianin käsiinsä saamaa Royal Mintin vuodelta 2014 peräisin olevaa päätöslauselmaa.

Yhdistetty antisemitismiin. Ei hyvä, sen tietää jokainen joka on ollut yhtään hereillä historian tunneilla.

Guardian kertoo, että  Dahlin juutalaisvihamielisyys sai potkua 1980-luvun lopulla Libanonin sodasta. Israel valtasi Libanonin vuonna 1982, ja vuotta myöhemmin Dahl antoi seuraavan kyseenalaisen kommentin brittiläiselle New Statesman -lehdelle:

”There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity, maybe it’s a kind of lack of generosity towards non-Jews. I mean, there’s always a reason why anti-anything crops up anywhere; even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason”.

Vuonna 1990, kuukausia ennen kuolemaansa Dahl myönsi antisemitisminsä Independentin haastattelussa. Dahlin viha kumpusi edelleen Libanonin sodasta. Hänen mielestään Israelin toimista ei kirjoitettu eikä niitä tuomittu, sillä ”lehdet ovat pääasiallisesti juutalaisomisteisia”.

”I’m certainly anti-Israeli and I’ve become antisemitic in as much as that you get a Jewish person in another country like England strongly supporting Zionism. I think they should see both sides. It’s the same old thing: we all know about Jews and the rest of it. There aren’t any non-Jewish publishers anywhere, they control the media”, Dahl totesi.

En ala väittämään, että minulla olisi Wikipedia-artikkeleita syvempää ymmärrystä Libanonin sodasta. Ovat kovin monimutkaisia asioita, kaikki Israeliin liittyvä. Mutta asia, joka on mielestäni yksinkertainen: jos yrität edes sivulauseessa millään tavalla puolustaa holokaustia (=There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity — even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason), olet pahimman luokan idiootti.

Ja näin päästään ongelmaan.

Minä rakastan Jali ja suklaatehdasta. Rakastan Matildaa. En vain voi mitään sille, että jossain mieleni kulmassa rakastamieni satujen päällä on varjo. Kun nyt katson kuinka Jali löytää kultaisen pääsylippunsa, mielessäni käväisee ajatus siitä, kuinka Jalin ja Willy Wonkan ja Umppa-Lumppien ja lasihissin ja koko sen värikkään satumaailman takana on  ikävä tyyppi ikävine ennakkoluuloineen.

Siellä mieleni kulmassa kysyn itseltäni, saanko rakastaa satuja, joiden kirjoittaja oli – omien sanojensakin mukaan – antisemitisti? Saanko erottaa sadut niiden ikävästä kirjoittajasta, rakastaa niitä kaikesta huolimatta? Pitää Jalin sydämessäni, unohtaa Roald Dahlin puheet.

Saanko erottaa teoksen tekijästään?

Olen miettinyt näitä juttuja aika paljon viime aikoina. Niin on varmasti aika moni muukin.On ollut vaikeaa välttyä näkemästä ja kuulemasta niitä uutisia.

Minä en ole koskaan ollut Michael Jacksonin fani, mutta voisin kuvitella että moni hänen musiikkiaan rakastava käy tällä hetkellä läpi jonkinnäköistä sisäistä ristiriitaa. Vaakakupissa painavat vakavat syytökset ”popin kunigasta” kohtaan – ja toisaalta kaikki ne kappaleet, jotka voivat olla itselle hyvin merkityksellisiä. Pitäisikö niiden kuunteleminen ja niiden rakastaminen lopettaa? Onko mahdollista tuomita Jacksonin (väitetyt) teot, ja silti rakastaa Billie Jeania ja Thrilleriä?

Woody Allen on itselleni melko yhdentekevä henkilö. Olen tainnut elämäni aikana nähdä kokonaan vain yhden hänen elokuvistaan, Vicky Cristina Barcelonan. Olen kuitenkin lukenut syytöksistä, joita hänen adoptiotyttärensä on esittänyt. Dylan Farrow’n mukaan Allen käytti häntä lapsena seksuaalisesti hyväkseen (Allen on kiistänyt väitteet, eikä häntä vastaan ole koskaan nostettu syytteitä). Minä uskon lähtökohtaisesti uhria, joten uskon myös Dylan Farrow’ta. En enää halua nähdä yhtäkään Woody Allenin elokuvaa.Tästä periaatteesta on helppo pitää kiinni, koska eihän hänen elokuvansa olleet minulle alun alkaenkaan millään lailla tärkeitä.

Mutta mitä jos Woody Allen ei olisi yhdentekevä tyyppi? Mitä jos hän olisi se tyyppi, joka on tehnyt suosikkielokuvani? Mitä jos olisin aina rakastanut vaikka Annie Hallia? Saisinko edelleen rakastaa sitä?

Olisi kiva, jos minulla olisi päteviä vastauksia, mutta eihän minulla ole. En minä tiedä, onko edelleen soveliasta rakastaa Michael Jacksonin musiikkia. En minä osaa sanoa, onko ok pitää Annie Hallia suosikkielokuvanaan. Tai saako yhä katsoa Bill Cosby Show’ta, House of Cardsia, Harvey Weinsteinin tuottamia leffoja…

Ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes julkaisi vuonna 1967 esseen La mort de l’auteur, Tekijän kuolema. Barthesin kuuluisan ajatuksen mukaan tekstiä ei luo kirjoittaja vaan lukija.Teksti on erotettava kirjoittajastaan, ja perimmäinen merkitys riippuu siitä, miten lukija merkityksellistää sen. Kirjoittajalla ei ole kontrollia tekstistään, vaan lukijat synnyttävät ja merkityksellistävät sen aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaja, tekijä, on kuollut, hänen ajatuksillaan tai näkemyksillään ei ole mitään merkitystä.

”The reader is the very space in which are inscribed, without any being lost, all the citations a writing consists of; the unity of a text is not in its origin (=kirjoittaja), it is in its destination (=lukijat)”.

Barthesin ajatus on helppo ratkaisu ongelmaan, joka liittyy Roald Dahlin, Michael Jacksonin ja Woody Allenin (ja muiden ikävien tyyppien tai väitettyjen ikävien tyyppien) teoksiin. Tekijä on kuollut. Vain sillä on väliä, mitä minä – lukija, kuuntelija, katsoja – ajattelen. Barthes antaa luvan erottaa teos ja tekijä toisistaan.

Ja kyllä minä osin ostankin Barthesin mietteet. Eihän Jali ja suklaatehdas ole pelkästään joku satu jonka joku vähemmän mukava brittijamppa joskus kirjoitti. Minähän olen vuosikaudet merkityksellistänyt sitä satua, tehnyt siitä jotain enemmän, tehnyt siitä jotain, joka kuuluu minulle. Minä olen koodannut siihen itseäni, omia ajatuksiani ja omia muistojani. Ihan sama, mitä Roald Dahl oli, sanoi ja ajatteli. Hän ei merkityksellistä Jali ja suklaatehdasta, minä merkityksellistän.

Mieleni kulmassa nakuttaa silti. Vaikka teoksen ja tekijän erottaminen olisikin teoriassa helppoa, käytännössä se on paljon monimutkaisempaa. Sitä yrittää järkeillä ja argumentoida puoleen ja toiseen, ja yhtäkkiä onkin päätynyt miettimään, mikä paha teko on kaikista pahin tai minkälainen merkitys kullakin väitetyllä hirviöllä on ollut yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Sitä päätyy miettimään monisyisiä kysymyksiä kuten sitä, painaako vaakakupissa enemmän muutamat antisemitistiset kommentit vai se, että on kirjoittanut miljoonia lapsia ilahduttaneita satukirjoja.Kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Noh, yhden asian ainakin tiedän. Vaikka Barthes kuinka tarjoaa tilaisuutta, minä en pysty erottamaan teosta tekijästään. En täysin ainakaan. Barthes voi tappaa tekijöitä ja minä voin rakastaa Jali ja suklaatehdasta, mutta ympärillä leijuvista haamuista on kovin vaikea päästä eroon. Ovat aina siellä, mieleni kulmassa.

LUE MYÖS: