Avainsana: sarjavinkki

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Tulista sarjarakkautta (eli miksei kukaan kertonut Outlanderista?!)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 16.4.2021 Lilyssä.

Suosikkisarja: Outlander (Netflixissä)

Kirjoitus sisältää juoniviittauksia Outlanderiin. Mutta toisaalta, seitsemän vuotta sitten alkanut sarja. Ehkä spoiler alertit ovat jo menneet vanhoiksi.

Kuva: Starz / Outlander

Asioita, joita on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin: on tullut oikeasti-oikeasti kevät ja mulla on ollut lyhyt ja tulinen sarjarakkaussuhde Outlanderin kanssa. Miten minä, sarjaromanssien ikuinen rakastaja, tajusin vasta nyt, että kyseinen aikamatkustusdraama pitää sisällään loisteliaan (ja hyvin kuuman) rakkaustarinan?! Siis oikeasti, pyh ja pah Bridgerton, jos kaipaa tulista brittiromanssia menneiltä ajoilta Outlander voittaa sata-nolla.

Diana Gabaldonin Matkantekijä-kirjasarjaan perustuva Outlanderhan alkoi jo vuonna 2014 ja Ylelläkin sitä on esitetty vuodesta 2015 lähtien. Tiedetään, olen myöhässä! Mutta en yleensä jaksa mitään aikamatkustuskikkailuja. En taas tiedä miksi ja miten päätin aloittaa sarjan (viisi kautta Netflixissä ja Viaplayssä), mutta hyvä luoja että olin koukussa kun sen aloitin.

Toisin kuin Jamien (Sam Heughan) ja Clairen (Caitriona Balfe) romanssi, meidän rakkaussuhteemme tosin hiipui melko nopeasti. Tai ainakin muuttui intohimoisesta tasapaksuksi. Ensimmäiset kyllästymisen merkit alkoivat vaivata jo kakkoskaudella. Sarjasta katosi heti taikaa, kun jylhä Skotlanti vaihtui hienostelevaan 1700-luvun Pariisiin. Ehkä kaipasin kilttejä ja tartaaneja. Ja tuulessa hulmuavia hiuksia. Kakkoskausi oli myös rakennettu niin, että tiesi ykkösjaksosta lähtien miten se päättyy. Yhtä kaikki, vähän kakkoskauden puolivälin jälkeen palattiin Skotlantiin ja homma toimi taas. Kohti Cullodenia…

Sivuhuomiona sanottakoon, että ykkös- ja kakkoskaudella oli yksi inhottavimmista sarjapahiksista naismuistiin. Jos olisin nähnyt Outlanderin ennen The Crownin kolmos- ja neloskausia, olisin todennäköisesti pitänyt prinssi Philipistä vieläkin vähemmän. En ehkä enää pysty suhtautumaan neutraalisti näyttelijä Tobias Menziesiin.

Diana Gabaldon kirjoittaa yhä Outlander-kirjoja, joten ainakin niissä tarina on vielä kesken. Ja sarjan kuutoskautta kuvataan parhaillaan, seiskakausikin tulossa. Pienen Pariisi-kivikon jälkeen Outlanderin ja mun suhde pysyi tulisena kolmoskauden kasijaksoon asti. Olen sittemmin katsonut jakson ja kohtauksen sieltä täältä uudemmilta kausilta, mutta en vain tajua miten ne pystyisivät mitenkään vetämään vertoja etenkään loistavan dramaattiselle ykköskaudelle. Kannattaako niihin tuhlata aikaa? Kun eivät enää ole Skotlannissakaan.

Oikeastihan tuntuu siltä, että Outlanderin luonnollisin lopetuskohta olisi ollut kakkoskauden jälkeen. Siis minähän olisin VIHANNUT sitä lopetusta, mutta olisin myös ymmärtänyt, miksi sarja olisi loppunut niin. Toki olisi jäänyt näkemättä eräs kirjapainossa tapahtunut jälleennäkeminen…

On muuten supertoimiva pääpari, näyttelijät Sam Heughan ja Caitriona Balfe. Helppo uskoa Jamien ja Clairen kaiken voittavaan rakkauteen, kun näyttelijöiden välillä on selvästi kemiaa.

Skottinäyttelijä Sam Heughanista puheen ollen…

Olen yrittänyt blogissani vetää sellaista linjaa, etten kommentoisi näyttelijöiden tai kenenkään ulkonäköä ja ulkoista olemusta edes positiivisessa mielessä. Koska se nyt on vaan melko turhaa.

Mutta Sam Heughan… sanotaanko nyt vaikka niin, että jos Skotlanti koskaan tekee mitään niin typerää, että maan pitää pyytää julkisesti anteeksi, laittaisin Sam Heughanin asialle. Kiltti päälle, se skottiaksentti ja ne koiranpentusilmät ja ”vannon Jeesuksen Kristuksen ristin ja pyhän rautani kautta, ettei Skotlanti koskaan enää tee mitään typerää”. Kaikki synnnit olisi annettu anteeksi! Saa käyttää, Skotlannin PR-ihmiset.

Ja vielä yksi juttu! Ja vannon oman pyhän rautani kautta, että näin oikeasti tapahtui. Kun olin siinä kolmoskaudella päättänyt, että kenties mun ja Outlanderin suhde on tullut tiensä päähän, suoratoistohyppelin Netflixistä Viaplayihin. Koska ehkä jotain muuta katsottavaa?  Ja minkä uutuussarjan mainos lävähti Viaplayllä silmilleni? Sam Heughanin tuottaman ja isännöimän Men in Kilts: A Roadtrip with Sam and Graham -sarjan. Siinä Sam ja Outlander-kollega ja maanmies Graham McTavish kiertävät Skotlantia pakettiautolla ja esittelevät maan tapoja, perinteitä ja kauniita paikkoja.

Olikohan tämä merkki sarjajumalilta, että mun ja Outlanderin pitäisi vielä yrittää?

Outlanderin viisi kautta Netflixissä. Kuudetta kautta kuvataan parhaillaan. Edit. Outlander on myös Viaplayssä. Ja HBO Nordicissa myös.

Men in Kilts: A Roadtrip with Sam and Graham katsottavissa Viaplayssä.

PS. Kuka sanoi, että sarjojen katsominen on turhaa? Todellakin tiedän nyt, missä ja milloin tapahtui Cullodenin taistelu, keitä olivat jakobiitit ja miksi Ylämaiden klaanijärjestelmä kiellettiin. Ja kuka oli Bonnie Prince Charlie. Että sitten kun pubivisassa kysytään 1700-luvun Skotlannin historiasta, meitsi haldaa.

Osaan gaelin kieltäkin! Tai ainakin tiedän, mitä tarkoittaa sassenach. Tiedän myös, että Sam Heughanilla on viskimerkki nimeltään The Sassenach. Tärkeä tieto tämäkin, selkeesti. Sláinte!

PPS. Pitääköhän mun nyt lukea Outlander-kirjatkin?

PPPS. Sitten kun maailma on joskus taas auki, haluan Skotlantiin.

Kategoriat
Hassua Sarjat Suosittelen

21 hyvän mielen sarjaa (eli iloa, rakkautta – ja rikoksia?)

Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.4.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: hyvän mielen sarjat!

Kuvat: Netflix, Amazon Prime, Apple TV+, Hulu, Fox & The CW

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonommin kestän pelottavia, ahdistavia ja surullisia sarjoja. Koska olen pönttöpää, katson ikäviä juttuja aina välillä, mutta kaikkein eniten fanitan hyvän mielen sarjoja. Siis ilahduttavia, leppoisia ja naurattavia sarjoja, joita katsoessa voi vain uppoutua mukavan lempeään höttöön. Siinä hötössä ei tarvitse pelätä tai olla surullinen. Tai jos välillä tarvitseekin, sarjoissa on kuitenkin sellainen mieltä lämmittävä yleisviba.

Viimeisen reilun vuoden aikana hyvän mielen sarjat ovat osoittaneet arvonsa; kun oikeassa elämässä tapahtuu kaikkea ikävää, ei enää jaksa fiktiivisen elämän ikävyyksiä. Sitä haluaa vain sarjoja, joissa on korkea nauru- ja kissanpentuindeksi.

Oma hyvän mielen sarjojen listani eli 21 hyväksi havaittua ilahduttajaa:

Tutut ja turvalliset

Parks and Recreation (Amazon Prime, Viaplay, Netflix): OLENKO KERTONUT ETTÄ RAKASTAN PARKS AND RECIÄ? (Rakastan Parks and Reciä.)

New Girl (Netflix): suosikkini kaikista hyvän mielen sarjoista. Saa minut aina hyvälle tuulelle. Nick Miller 4-ever!

Frendit (HBO): duh. Nykyään naurattaa lähinnä se, kun alkaa nauramaan etukäteen vitseille joiden tietää olevan tulossa. Moneen kertaan jauhettu siitä, kuinka moni vitsi ei enää kestä päivänvaloa – täysin totta – mutta omalla hyvän mielen sarjojen listallani Frendeille on aina tilaa.

Brooklyn Nine-Nine (Netflix): on sellaista nauran ääneen –kamaa, vaikka en edes ole sarjan suurin fani.

How I Met Your Mother (Netflix, Disney+): paitsi viimeinen kausi. You know what you did, HIMYM. (Olen katsonut HIMYMiä viime aikoina, eikä sekään kaikilta osin kestä nykystandardeja.)

Gilmore Girls (Netflix): Team Logan!

Uudet ja täydelliset

Ted Lasso (Apple TV+): Täydellinen hyvän mielen sarja. Täydellinen! Vaikka sen ei edes kuuluisi olla hyvä, juoni on niin typerä. Toimii, vaikka jalkapallo ei kiinnostaisi pätkän vertaa. Lämmittää sydäntä ja sielua ja saa uskomaan ihmisten hyvyyteen. En odota mitään sarjaa niin paljon kuin Ted Lasson kakkoskautta.

Schitt’s Creek (C More, Sub, MTV):  Täydellinen hyvän mielen sarja tämäkin. Ei välttämättä vielä ensimmäisellä ja toisella kaudella, mutta kolmosesta eteenpäin simply the best. Kaikkien palkintojensa arvoinen.

Worn Stories: Anekdootteja pukineista (Netflix): kuinka hurmaava sarja! Ihan tavalliset ihmiset kertovat vaatteistaan. Ja samalla omasta itsestään, yhteisöstään, perheestään, rakkaudesta, ystävyydestä… hyvin mieltä lämmittävä dokkaritapaus. Saa hymyilemään ja liikuttumaan. Täydellinen esimerkki sydäntä lämmittävästä.

Hyvän mielen romantiikkaa

Hart of Dixie (Viaplay): Bluebellissä ei tapahdu ikäviä asioita. On vaan leppoisaa pikkukaupungin meininkiä, lämmintä romantiikkaa ja leivoksia täynnä olevia aamiaispöytiä.

Sydämen suunnitelma (Netflix): ranskalaista romantiikkaa ja tyylikkäitä pariisilaisia, ystävyyttä ja yleistä sekoilua. Trés bien.

Crash Landing on You (Netflix): kaiken voittavaa rakkautta ja Pohjois-Korean ja Etelä-Korean välistä konfliktia. K-draamoille tyypillisesti kilometrin pituisia jaksoja ja paljon kaikkea sälää. Mutta siis kaikkein eniten ällöromanttinen rakkaustarina, jollaisille normaalisti pyörittelen silmiäni hyvin kovaa, mutta CLOYn tapauksessa en edes jaksanut, kunhan upposin kaikkeen höpsöön, dramaattiseen ja romanttiseen.

Modern Love (Amazon Prime): antologiasarja pohjautuu New York Timesin samannimiseen palstaan, jolla kerrotaan tavallisten ihmisten tarinoita rakkaudesta. Ja ystävyydestä, perheestä ja kaikesta mihin rakkaus liittyy. Sisältää myös surullisia jaksoja, joten ei pelkästään naurua ja kissanpentuja. Mutta niiden jaksojen yli voi hypätä.

Four Weddings and a Funeral (Viaplay): myönnettäköön, minusta sarja on melko yhdentekevä ja unohdettava, mutta ajaa asiansa jos kaipaa sellaista lempeää rom com -sekoilua. Kauniita ja tyylikkäitä ihmisiä, Lontoo, rakkautta, ystäviä, draamaa, naurua. Klassikkoleffasta muistuttaa vain nimi.

Hyvän mielen rikossarjat

Kuulostaa ehkä mahdottomuudelta, mutta ei, hyvän mielen rikossarjoja on selkeesti olemassa. Tarvitaan vain  leppoisa yleissävy ja hauskaa läpänheittoa. Murhameiningit yms. ikävyydet menevät siinä sivussa.

White Collar (Viaplay, Disney+): Neal Caffrey on ikuisesti yksi tv-sarjasuosikeistani.

Lucifer (Netflix): hyvän mielen rikossarja lähinnä huvittavan päähenkilönsä vuoksi. Sivussa suurta rakkausdraamaa, mutta henk. koht. en jaksa sitä.

Supernatural (Viaplay, Amazon Prime): leppoisa yleissävy, check. Hauskaa läpänheittoa, check. Yliluonnollista sälää ja hirviöitä, check. Veljesrakkautta, check. Huvittavia jaksoja, check. Okei, ei ehkä kaikki jaksot, mutta leppoisa yleissävy ohittaa ikävyydet.

Unbreakable Kimmy Schmidt (Netflix): rikoksestahan sarja alkaa! Hyvä on, en tiennyt mihin kategoriaan Unbreakable Kimmy Schmidt kuuluu. Titus Andromedonin Lemonade naurattaa joka tapauksessa ikuisesti.

Nuoria tyyppejä

Sex Education (Netflix): loistava  sarja! Fiksu, hauska ja koskettava.

Anna, a lopussa (Netflix, Yle Areena): ilahduttava ja inspiroiva versio Vihervaaran Annasta. Ei tosin pelkkää iloa ja riemua, pitää varautua myös kyyneliin.

Derry Girls (Netflix): Täyttä rakkautta. Nauroin monta kertaa ääneen, mutta kaiken sekoilun keskellä Derry Girls onnistui myös koskettamaan. Taikaa koko sarja sanon minä, olen taannoin kirjoittanut. Samaa mieltä edelleen. Taikaa.

PS. Otan aina vastaan suosituksia hyvän mielen sarjoista. Olen pahemman luokan sarjajumittaja: samoja uudestaan ja uudestaan.

PPS. Kaiken tämän hyvän mielen sarja -jeesustelun jälkeen kerrottakoon, että katsoin juuri Netflixin meksikolaisen jännärisarjan Kuka tappoi Saran? Hitto että oli koukuttava tapaus! Viimeisten kolmen minuutin aikana sykekin nousi.😬

LUE MYÖS:

Frendit – ongelmallisuuksia ja hyvesignalointia (eli onko järkeä analysoida 25 vuotta vanhaa komediasarjaa)
Yllättävä suosikkisarja (eli miksi Supernatural on miljoona kertaa parempi kuin kuvittelin)
10 sarjasuositusta sisarelleni (eli draamakomedioita ja ihmissuhdesäätöä)
Kategoriat
Dokumentit Sarjat

Viime aikojen ”suosikkiasioita”: karmiva dokkari ja ärsyttävä sairaalasarja

Kirjoitus on alun perin julkaistu 25.3.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: ”suosikkiasiat”

Kuva: Seduced: Inside the NXIVM Cult / Starz

On suosikkiasioita ja ”suosikkiasioita”. Nämä kaksi ovat niitä jälkimmäisiä, eri syistä tosin.

Seduced: NXIVM-kultin tarina / MTV palvelu

Sisältövaroitus: seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus, väkivalta, misogynia.

MTV palvelussa katsottavissa oleva true crime dokkarisarja Seduced: NXIVM-kultin tarina on todellakin ”suosikkiasia”. Se on hyvin tehty ja koukuttava, mutta ei kai mikään niin kammottava ja ahdistava voi olla oikea suosikkiasia. On sitä kamaa, jota samaan aikaan suosittelen ja en suosittele.

Nelijaksoinen sarja kertoo Suomessakin paljon palstatilaa saaneesta NXIVM-seksikultista, jonka johtaja Keith Raniere tuomittiin 120 vuoden vankeusrangaistukseen lokakuussa 2020. Tuomio annettiin mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kiristyksestä, pakkotyöstä ja ihmiskaupasta.

Olin lukenut joitain juttuja NXIVM:stä, mutta dokkari oli vielä paljon, paljon kammottavampi kuin olin ajatellut. Siis aidosti ahdistava, karmiva ja surullinen. Oli välillä pakko lopettaa katsominen. Se, että tiesin tapauksella olevan ”onnellinen” loppu helpotti vähän.

Dokkarissa seurataan erityisesti India Oxenberg -nimistä nuorta naista, joka oli NXIVM:ssä vuodesta 2011 vuoteen 2018. Hän on myös yksi dokkarisarjan tuottajista. Indian tarina on pysäyttävä; hän meni äitinsä kanssa self-help -kurssille ja päätyi NXIVM:n synkkään sisäpiiriin ”orjaksi”. Hänen äitinsä, näyttelijä Catherine Oxenberg taisteli saadakseen tyttärensä pois NXIVM:stä ja Ranieren ja muut syylliset oikeuden eteen.

HBO:lla on samaisesta kammokultista kertova dokkarisarja The Vow. En ole nähnyt sitä, mutta käsittääkseni se kuvaa NXIVM:n ja Ranieren tuhoa kun se oli tapahtumassa. Ja sitä, kun Catherine Oxenberg yritti pelastaa tytärtään, verrattuna Seducediin ja siihen kun India oli jo pelastunut. Seducedissa näkökulma ja tarinan raamit ovat vahvasti Indian.

Indian ja muiden NXIVM:ssä mukana olleiden naisten haastattelujen lisäksi Seducedissa on haastateltu asiantuntijoita, jotka valottavat miten ja miksi ihan tavalliset ihmiset päätyvät osaksi kultteja ja miten niiden kammottavat valtarakenteet toimivat. Karmivaa, mielenkiintoista ja karmivan mielenkiintoista.

Nelijaksoinen Seduced: NXIVM-kultin tarina -dokumenttisarja katsottavissa MTV palvelussa.

New Amsterdam / Viaplay

Okei, huomattavasti harmittomampi ”suosikkiasia”: olen vähän niin kun vihakatsonut sairaalasarja New Amsterdamia. Tuossa tovi sitten kirjoitin, että se lukeutui sarjoihin jonka katsomisen olin lopettanut. Mahdollisesti valitin, että New Amsterdamin ”juonikuviot tuntuvat kliseepakasta vedetyiltä”. Enkä pidä sairaalasarjoista! Ja sarja ärsyttää minua enemmän kuin viihdyttää. Jotenkin silti koukutuin siihen. Välillä en ymmärrä itseäni.

Voin uskoa, että oikean elämän lääkärit ja sairaanhoitajat vihaavat New Amsterdamia. (Ja vihaavatkin.) Se tarjoaa hyvin pelkistetyn ja kaunistellun kuvan julkisesta sairaanhoidosta. Päähenkilö Max (Ryan Eggold) on Yhdysvaltojen vanhimman julkisen sairaalan uusi lääketieteellinen johtaja. En tajua, miten hänellä riittää kompetenssia pestiinsä, mutta mitä pienistä. Ensimmäisenä päivänään hän irtisanoo kaikki sydänkirurgit! Seuraavana päivänä hän tekee jotain muuta yhtä typerää. Koska hän haluaa korjata julkisen sairaanhoidon! Ja koska kaikki muut lääkärit ovat rahanahneita paholaisia! Vain Max ja Maxin lääkärikaiffarit ovat enkelimäisiä hoivaajia, jotka taistelevat potilaidensa puolesta. Ilmaan heitellään kaikennäköisiä parannusehdotuksia eikä niihin enää koskaan palata. Maxissa on vahvoja white saviour -viboja, ja pyörittelen hyvin vahvasti silmiäni vähän kaikille muillekin.

Toisaalta on ihan virkistävää katsoa sarjaa, johon ei ole oikeastaan minkäänlaista tunnesidettä. En jaksa välittää kenestäkään hahmosta, joten on ihan sama minkälaisia käänteitä sarjassa tapahtuu…. okei tämä ei ole totta. Välitän edelleen siitä tyylikkäästä onkologista. Tohtori Helen Sharpelle (Freema Agyeman) haluan vain hyvää.

Viaplayllä alkoi vähän aikaa sitten sarjan kolmas kausi. Uusi jakso tulee katsottavaksi aina keskiviikkoisin, jenkkitahtiin ymmärtääkseni. Sarja on uusittu jo neljännelle ja viidennelle kaudellekin, joten oikein pidetty se ilmeisesti on. Ja katsonhan minäkin sitä. Vihan ja rakkauden raja on joskus häilyvä.

New Amsterdam katsottavissa Viaplayssä.

PS. Olen minä viime aikoina katsonut oikeita suosikkiasioitakin. Aloin katsomaan Viaplaystä Ramya. Se on hauska sellaisella fiksulla ja coolilla tavalla. Ja olen katsonut White Collaria. Just hyvä edelleen. Neal Caffrey 4ever!