Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.2.2021 Lilyssä.
Suosikkisarja: … ?
Se tapahtui vähitellen.
Syytän siskoani. Hän oli yksi marraskuinen maanantai luonani, kun se tuli telkkarista. Mitä olisin muka voinut tehdä? Pitihän minunkin sitä katsoa – tiedättehän, seurana.
Kaikki oli niin värikästä. Ja kaikki olivat ystävällisiä ja iloisia! Kukaan ei ollut ilkeä ja ikävä ihminen – päinvastoin, kaikki auttoivat ja tsemppasivat toisiaan. Se sai hyvälle tuulelle – ja ehkä vähän nälkäiseksi.
Kului joitain viikkoja. Oli kiireitä ja iltavuoroja, ja unohdin avata telkkarin silloin kun se tuli. Kaikki ne värit ja ystävälliset ihmiset, niitä en kuitenkaan unohtanut.
Sitten tuli joulukuu. Satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan. ”Kappas, tää ohjelma”. Kai sitä voisi katsoa tätä, ei ole muutakaan tekemistä. Toiselta kanavalta olisi tullut The Big Bang Theory, mutta ihan sama, ajattelin. En halunnut katsoa sitä, vaan sitä. Olin yksin, ei ollut siskoa tällä kertaa hallitsemassa kaukosäädintä. Tietoinen valinta.
Minä tunnen itseni. Olen kuka olen. Yhdysvaltalaisia sitcomeita rakastava, sarkastisia draamakomedioita ja Emmy-palkittuja hifistelysarjoja katsova, sentimentaalista lässytystä kammoksuva, tosi-tv:tä vieroksuva, Suomi-sarjoja välttelevä silmien pyörittelijä.
Ja silti…
Katsoin sen jakson. Ja seuraavalla viikolla olin kello 20 taas television edessä – eikä se enää ollut sattumaa, ei vahinko. Minä olin oikeasti odottanut sitä, avannut telkkarin sen vuoksi. Sitä seuraavalla viikolla en nähnyt jaksoa iltavuoron takia, joten katsoin sen kun tuli uusintana. Täysin tietoinen valinta, jälleen. Tavallisesti en olisi vaivautunut.
Toki olisin voinut käyttää sen ajan jonkun coolin ja hypetetyn Netflixin sarjamurhaajadokkarin katsomiseen, mutta ei käynyt edes mielessä. Ei, minä HALUSIN nähdä sen jakson. Koska kuka putoaa?!? Ja vieläkin tärkeämpää: mitä tällä kertaa tehdään?
Aina kun joku heistä auttaa kilpakumppaniaan, sydämessäni läikähtää iloisesti. Miten mukavaa ja sympaattista! Juuri tätä maailma tarvitsee, varsinkin juuri nyt. Hyviä ihmisiä, jotka auttavat toisiaan. Lainaavat sokeria, tukevat ja kehuvat. Ja ne kaksi leppoisaa miestä, sellaisiakin tyyppejä tarvitaan. Ihmisiä, jotka sanovat jotain positiivista, vaikka koko homma olisi todellisuudessa vähän epäonnistunut. Niin mukavaa ja sympaattista sekin.
Mukavaa ja sympaattista koko homma! Enkä pyörittele silmiä tai kaipaa sarkastista läppää. Pidän siitä sellaisenaan, mukavana, sympaattisena ja positiivisena.
Tänään se tulee taas, on itse asiassa semifinaali. Jännittävää! Meinasin ostaa kisakatsomoon laskiaispullia. Kokemus on opettanut, että kannattaa olla pullaa kun sitä katsoo.
Olemme tulleet kauaksi siitä marraskuisesta illasta. Nyt suunnittelen hyvä luoja kauppaostokset sen mukaan.
………….
……………… onkohan tämä merkki siitä, että pandemia on rikkonut minut?
Julkinen hätähuuto! Mulla on vapaapäivä, aurinko paistaa, pitäisi tehdä sitä ja tätä. Mitä olen tehnyt? Pessyt ikkunat? Käynyt juoksemassa? Ei, olen katsonut neljä jaksoa (ehkä enemmänkin, olen mennyt vähän laskuissa sekaisin) Netflixin Selling Sunset -realityä. Loistava sarja!
Send help.
Minähän en siis voi sietää reality-ohjelmia. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin niitä hölmönä roskana, johon kenenkään ei pitäisi tuhlata aikaansa. Höpöhöpö sellaisille puheille. Reality-ohjelmat ovat hyvää todellisuuspakoa ja niitä ei pitäisi ylenkatsoa. Mutta mitä minuun itseeni tulee, en vaan jaksa välittää. Enää. Teininä välitin, katsoin kaikki mahdolliset MTV:n tosi-tv-sarjat. Sain yliannostuksen. Nyt mun pää hajoaa kaikesta feikkidraamasta ja käsikirjoitetusta ”todellisuudesta”.
Selling Sunsetissa kauniit ihmiset myyvät kauniita, kalliita koteja rikkaille. Se kertoo Los Angelesissa majaansa pitävästä kiinteistönvälitysfirmasta, The Oppenheim Groupista ja sen työntekijöistä. Siinä on feikkidraamaa ja käsikirjoitettua ”todellisuutta”. Mun pää on kuitenkin yhä kasassa. Ja jatkan katsomista, koska mun on PAKKO saada tietää, kuka saa kaupattua sen hiton 40 miljoonan dollarin luksustalon.
Omat teinivuoteni ajoittuvat 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle, ja silloin telkkarin tosi-tv-tapaukset olivat Laguna Beach ja The Hills. Ainakin omassa MTV-kuplassani. En muista, että olisin katsonut niitä mitenkään superintohimoisesti, mutta koska lauseet ”What happens in Cabo, stays in Cabo”, ”Stepheeeen”, ”I want to forgive you, and I want to forget you” ja ”You KNOW what you did” soittavat hyvin vahvasti kelloja, taidan olla väärässä.
Oli miten oli, ei ole mikään ihme, että tällainen teininostalgisointiin taipuvainen kolmekymppinen on koukuttunut Selling Sunsetiin. Se on nimittäin täydellinen aikuisversio The Hillsistä. Se ei ole sattumaa, molempien sarjojen takaa löytyy sama mies, tuottaja Adam DiVello. Samanlaista draamaa, samanlaisia rakennettuja riitoja, samanlaisia juhlia, samoja keskusteluja, samaa ”todellisuutta”. Täydellistä! Selling Sunsetissa saa vielä kaupan päälle ässäileviä, miljoonakauppoja hoitelevia tyylikkäästi pukeutuneita uranaisia. Ja kurkistuksia Los Angelesin miljoonalukaaleihin.
En edes jaksa kyseenalaistaa sitä, kuinka totta ne miljoonakaupat ja miljoonalukaalit ovat. Viihde on viihdettä.
Selling Sunsetin kolme kautta löytyy Netflixistä. Neljäs kausi mitä ilmeisimmin tulossa, vaikka Netflix ei olekaan vahvistanut sitä vielä.
PS. Yksi Selling Sunsetin kiinteistönvälittäjistä on näyttelijänäkin uraa tehnyt Chrishell Stause. Jos seuraa viihdeuutisia ja julkkisjuoruja, tietää että Stause oli naimisissa This Is Us -sarjasta tutun Justin Hartleyn kanssa. Liitto päättyi eroon, ilmeisesti hieman dramaattisella tavalla. Tämä erodraama on käsittääkseni osa Selling Sunsetin kolmoskautta.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.11.2018 Lilyssä.
Suosikkiasia: MTV:n ohjelmatarjonta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä
Kuvat: MTV
Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa elettyjä teinivuosiani tajusin, että meidän telkkarista löytyy MTV. Ei Maikkari siis, vaan Music Television. Se jenkkikanava, jossa vielä 1980- ja 1990-luvuilla näytettiin nimensä mukaisesti musiikkiohjelmia ja -videoita, mutta joka on sittemmin lipunut melko kauas alkuperäisestä funktiostaan.
Kyllä mun MTV-muistoissa pilkahtelee vähän musiikkiakin, ainakin TRL. Sen lisäksi muistan 3 from 1 -nimisen täyteohjelman, jossa yhdeltä artistilta tai bändiltä esitettiin perätysten kolme musiikkivideota. Oli aina juhlan paikka, jos tuli joku artisti, josta tykkäsi. Elämää ennen YouTubea… 😀
Mutta joo, musiikkia enemmän muistan tuijottaneeni MTV:ltä kaiken maailman reality-ohjelmia, joista kanava on nimestään huolimatta tullut tunnetuksi jo vuosia. Ja vaikka kuinka tekisi mieli naureskella, MTV:llä on oikeasti ollut aika merkittävä rooli kyseisen genren historiassa. Ennen Kardashianeja ja Real Housewiveseja oli nimittäin muun muassa The Osbournes, Newlyweds ja Laguna Beach. Ja jos mennään vielä vähän enemmän ajassa taaksepäin, vuonna 1992 alkanut The Real World, jota pidetään koko modernin tosi-tv:n kantaisänä.
Luulen, että MTV on syypää siihen, ettei mulla nykyään ole lainkaan sietokykyä realityohjelmia kohtaan. Tuli yliannostus, teini-minä nimittäin katsoi about jokaisen MTV:n tosi-tv-sarjan. Hyvä tai huono, meitsi katsoi. Tietysti seurasin Laguna Beachin ja The Hillsin kaltaisia supersuosittuja sarjoja, mutta niiden lisäksi tuijotin kaikkea muutakin. Siis kaikkea. Muistan esimerkiksi katsoneeni 8th & Ocean -nimistä totaalifloppia. Se oli tosi-tv-sarja Miamissa asuvista malleista ja kesti huimat kymmenen jaksoa. Siinä oli kaksostytöt joiden nimiä en muista (googlasin, he olivat Kelly ja Sabrina) ja ruskeatukkainen tyttö nimeltä Britt. Jep, loistokamaa.
Tosin leppoisa reality kauniista ihmisistä hengailemassa South Beachilla kuulostaa ihan järkevältä, kun sitä vertaa esimerkiksi I Want a Famous Face -nimiseen hengentuotteeseen. Vuosina 2004-2005 pyörineessä ohjelmassa nuoret tyypit käväisivät plastiikkakirurgin pöydällä, jotta näyttäisivät idoleiltaan. Yksi halusi näyttää Brad Pittiltä, toinen Britney Spearsilta. Toivon, että en olisi katsonut, mutta todellakin katsoin. Teini-minällä ei selkeästi ollut kamalan tarkkaa seulaa sille, minkälaisiin tuotoksiin aikaansa tuhlasi.
The Ashlee Simpson Show, katsoin. The Life of Ryan, sama. 16 and Pregnant, jep. Pimp My Ride, kyl vaan (X to the Z Xzibit!). Run’s House, en muistanut koko ohjelmaa ennen kuin nyt, mutta kappas, katsoin. True Life, juu, tuli seurattua. Engaged and Underage, valitettavasti joo. The City, kyllä. Kaikki mahdolliset Jackassit ja Nitro Circukset, check ja check.
Periaatteessa jos sarja tuli Suomen MTV:ltä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, on hyvin suuri todennäköisyys että minä olen katsonut sitä. I (really) want(ed) my MTV, ilmeisesti.
Kaikkein parhaiten mulle ovat jääneet mieleen nämä neljä:
My Super Sweet 16 (2005 – jatkuu edelleen?! Oikeasti?)
Ökyrikkaiden perheiden hemmotellut – tai ainakin sellaisina esitetyt – lapset juhlistavat 16-vuotissynttäreitään mukavan vaatimattomasti. Hyviin bileisiin ei tarvita kuin 300 läheisintä ystävää, eksoottisia, mieluusti uhanalaisia villieläimiä, sirkustaiteilijoita ja kuuluisa R’n’B-artisti laulamaan paljon onnea vaan. Ekaluokkalaisia ei kutsuta, koska they cause drama. Täydellinen synttäriasu – tai asut – käväistään ostamassa vaikka Pariisista iskän yksityiskoneella. Lahjaksi riittää vaivainen Lamborghini. Ja kaiken stressaamisen jälkeen bileistä tulee worst day of my life! Ja ne hiton ekaluokkalaisetkin onnistuvat jotenkin livahtamaan paikalle vaikka HEITÄ EI KUTSUTTU!
Room Raiders (2004-2006)
Ashley tai Chelsea tai Jessica (mun muistoissa useimmiten Ashley tai Chelsea tai Jessica) valitsee deittikumppaninsa kolmen miehen joukosta. Tai vaihtoehtoisesti Trent tai Brad valitsee kolmesta naisesta. Mutta tavata ei saa, vaan valinta tehdään huoneen perusteella. Kehiin tulee haalareihin, lippikseen ja aurinkolaseihin pukeutunut jamppa, joka yllättää treffeille haluavat ja viskaa heidät pakettiautoon koska you’re on Room Raiders! Pakettiauton perällä kodeistaan kidnapatut poloiset sitten seuraavat kun Ashley tai Trent penkovat heidän huoneitaan. Jossain vaiheessa esiin kaivetaan kumihanskat, pinsetit ja suurennuslasi.
MTV Cribs (2000- jatkuu, mutta ei MTV:llä)
Julkkikset – tai välillä ”julkkikset” – esittelivät kotejaan. Tai välillä ”kotejaan”. Makuuhuoneen kohdalla piti sanoa, että this is where the magic happens. Legendaarisimmassa jaksossa Mariah Carey meni mekko päällä kylpyyn. Koska tietysti.
Made (2002-2014)
Okei, tämähän oli oikeasti ihan semipätevää sisältöä. Nuorella tyypillä oli unelma, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi apua. Haluttiin päästä vaikkapa koulun cheerleading-joukkueeseen tai oppia ajamaan motocrossia. Sitten ekspertti tuli ja auttoi. Välillä unelma toteutui, välillä ei, mutta nuori oppi aina jotain syvällistä itsestään. Toki aina piti vähän myös kiukutella, koska motocross-treenien takia jäi Ashleyn bileet väliin.
En ole katsonut MTV:tä vuosikausiin, mutta toivottavasti sieltä tulee edelleen yhtä loistavia sarjoja kuin reilut kymmenen vuotta sitten! Siis tietenkin sieltä tulee, eikö Jersey Shorekin tehnyt vastikään comebackin?
PS. Oikeasti tämä koko kirjoitus oli ovela juoni, jonka varjolla voisin puhua mun suosikkiasiasta koko internetissä.
My Super Sweet 16 tarjosi nähkääs mainion tekosyyn kirjoittaa maailman kaikkeuden parhaasta parodiavideosta.
Bryan Cranston, Jimmy Kimmel ja Bryanin My Super Sweet 60 -bileet! Olen repeillyt tälle videolle niin monta kertaa. Ja siis minähän en ole edes koskaan nähnyt jaksoakaan Breaking Badia.
Voiko herra Cranstonille näin pari vuotta myöhässä myöntää tästä videosta kaikki mahdolliset palkinnot? Melko vakuuttava roolisuoritus, sanoisin.
