Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.11.2019
Suosikki(-inhokki?)asia: fantasiasarjat
Jos multa kysyttäisiin, pidänkö fantasiasarjoista, ensimmäinen reaktioni olisi vastata kieltävästi. ”En minä jaksa mitään yliluonnollisista öttiäisiä”, sanoisin ja pyörittelisin silmiäni. ”Vampyyreja ja ihmissusia, pyh ja pah!”
En ole kuitenkaan varma, onko tämä koko totuus. Toki ihan oikeasti pyörittelen silmiäni niille yliluonnollisille öttiäisille, mutta on silti fantasiasarjoja, joista pidän. Olen nuorempana katsonut Siskoni on noitaa ja Buffya, olin aikoinaan koukussa True Bloodiin, pidän höppänästä Luciferista ja katsoin kaikki kuusi jaksoa Good Omensia, vaikka se ei edes ollut mikään napakymppi.
Toisaalta esimerkiksi Vampyyripäiväkirjat on mun mielestä täysin tarpeeton sarja. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet ihmiset rakastavat Supernaturalia. Ja häpeäkseni Game of Thrones on edelleen katsomatta, mutta se nyt ei mun päässä edes ole pelkästään fantasiasarja-fantasiasarja.
Koska itsereflektio on tällaisten äärimmäisen tärkeiden asioiden suhteen hyväksi, aloin pohtia miksi välillä pidän fantasiasarjoista, vaikka periaatteessa ne ovat oman, komediasarjoja rakastavan mittapuuni perusteella melko pönttöjä. Siis jokainen niistä, nekin, joista pidän.
Ja nyt tiedän vastauksen.
Tähän ahaa-elämykseen minut johdatti fantasia-/teinisarja Shadowhunters.
Shadowhuntersissa on kaikkea sitä kamaa, jolle niin mielelläni pyörittelen silmiäni; vampyyreja, ihmissusia, velhoja, demoneja ja kaikkia muita kummajaisia. Ja niihin kaikkiin suhtaudutaan kuolemanvakavasti. Sitten on tietysti ”shadowhuntereita” eli supermalleilta näyttäviä ihmisten ja enkeleiden hybridejä, joilla on vartaloissaan tatuoinneilta näyttäviä, erinäisillä supervoimilla varustettuja ”riimuja”. Shadowhuntereiden tehtävänä on suojella ihmisiä demoneilta ja muilta pahiksilta. Taas pyörittelen silmiäni…. ja silti olen katsonut sarjaa. Itse asiassa tovi sitten jäin siihen jopa vähän koukkuun.
Miksi? No koska #Malec
Näin opin itsestäni sen, että katson ilmeisesti mitä tahansa, vaikka sitten fantasiaa, jos siinä vain on tarpeeksi koukuttava rakkaustarina (tai muita kiinnostavia ihmissuhteita, mutta Shadowhuntersin tapauksessa kaikki paitsi Malec on turhaa).
Okei, Malec siis. On Magnus (Harry Shum Jr.), satoja vuosia vanha Brooklynin ylivelho (silmät pyörivät jälleen), jolla on SPOILER ALERT demoni-isä (tuo ei nyt oikeastaan edes ollut spoileri koska kaikkihan tietävät että velhon toinen vanhempi on aina demoni) ja joka osaa tehdä kaikkea jännää sormiaan napsauttamalla. Ja on kuolematon! Sitten on enkeliverestään huolimatta kuolevainen Alec (Matthew Daddario). Hän on shadowhunter, jolla on jousipyssy ja…. no en tiedä, niitä riimuja ja vangitseva hymy ja shadowhunter-sisko ja tiukat vanhemmat. Tai jotain. Ja against all odds, Magnus ja Alec rakastuvat.
En katsonut Shadowhuntersia kovinkaan tarkkaavaisesti, joten 72 prosenttia ajasta en ymmärtänyt mitä siinä tapahtuu. Sen kuitenkin tiedän, että tämä dramaattinen rakkaustarina oli 98-prosenttisesti syy katsomiselleni. Loput kaksi prosenttia menevät Simonille (Alberto Rosende).
Edelleen pyörittelen silmiäni yliluonnollisille öttiäisille. Edelleen pidän fantasiasarjoja melko pönttöinä. Mutta heitä mukaan sydäntä lämmittävää rakkausdraamaa, niin näköjään alkaa kiinnostaa.
Shadowhunters on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixissä.
PS. Minä saatan olla vähän yli-ikäinen Shadowhuntersin ydinkohderyhmään, mutta herranen aika, kuinka intohimoisia faneja sillä on. Mun pieni koukutus alkoi siitä, kun huomasin mainitun Malecin voittavan jokaisen ”mikä on suosikki tv-rakkaustarinasi” -someäänestyksen. En ymmärtänyt, mikä hiton Malec, joten piti ottaa selvää. Kun Cassandra Claren kirjoittamaan YA-kirjasarjaan The Mortal Instruments perustuva sarja lopetettiin jo kolmen kauden jälkeen, seurauksena oli lähes kapina.
PPS. HBO:lla alkoi juuri loppuvuoden odotetuimpiin sarjatapauksiin lukeutuva fantasiasarja His Dark Materials. Siinä on pääosassa nuori tyttö, joten dramaattisia rakkaustarinoita tuskin löytyy. Pass!
