Avainsana: Netflix-vinkki

Kategoriat
Hassua Sarjat Tyypit

Roolinsa vanki

Kirjoitus on alun perin julkaistu 1.12.2020 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Jack Bauer

Kuvat: Netflix / Designated Survivor, FOX / 24

Olin aikoinaan hyvin suuri 24-fani. Puhutaan siis siitä tv-sarjasta. CTU, terroristijahteja, salajuonia, agentteja, dramaattisesti tikittävä kello…

Ja Jack Bauer.

Jack Bauer oli ja on mun suosikki fiktiivisiä tyyppejä. Kenties hieman ongelmallinen suosikkityyppi kaiken sen ylettömän väkivallan ja muun moraalisesti kyseenalaisen ramboilun vuoksi, mutta suosikkityyppi joka tapauksessa. Ja siis pelastihan Jack Bauer Yhdysvallat uudestaan ja uudestaan kaikilta mahdollisilta joukkotuhoaseilta ja maailmanlopun suunnitelmilta. Tarkoitus pyhitti keinot, kai.

If you don’t tell me what I want to know, then it’ll just be a question of how much you want it to hurt.

Ja sen sellaista.

Katsoin Jack Bauerin ässäilyjä aina pikkuveljeni kanssa. 24:lla ja Jack Bauerilla on ehkä senkin vuoksi erityinen paikka sydämessäni. Actioniin ja ässäilyihin kiedottua nostalgiaa koko sarja. Muistan, kuinka tuijotettiin sarjaa yläkerrassamme – jakso per viikko tietysti. Jaksot päättyivät aina superdramaattiseen paljastukseen tai raivostuttavaan cliffhangeriin. Sitten ruutuun lävähti se digitaalinen kello. Ja lopussa Jack Bauer pelasti kaikki.

Sivuhuomio: mun on täysin mahdotonta kutsua Jack Baueria miksikään muuksi kuin Jack Baueriksi. En voi edes kirjoittaessa käyttää Jack Bauerista pelkästään etu- tai sukunimeä. Eikä Jack Bauer ole myöskään hän. Vaan Jack Bauer on aina Jack Bauer. Etunimi, sukunimi, molemmat tarvitaan.

Olen miettinyt Jack Baueria paljon viime päivinä. Syy: olen katsonut Netflixistä Designated Survivor –draamasarjaa. Sehän on jo pari vuotta vanha, mutta jotenkin randomisti päädyin katsomaan sitä. Herra ties miksi.

Designated Survivor on ihan pätevä sarja. Se nappasi oikein tehokkaasti mukaansa, ja nyt mun on katsottava sitä, jotta saan tietää kuka on syypää pommi-iskuun, jossa kuoli koko Yhdysvaltojen hallinto. Kaikki paitsi Jack Bau…. Tom Kirkman. Kaikki paitsi joku Jack Bauerin näköinen jamppa nimeltään Tom Kirkman. Valittu selviytyjä, josta tehtiin presidentti.

Tom Kirkmania esittää Kiefer Sutherland. Siis Jack Bauer. Siis näyttelijä, joka tunnetaan etenkin Jack Bauerin roolistaan. Okei vähän siitäkin, että melkein meni naimisiin Julia Robertsin kanssa, mutta Julia Roberts päätti suhteen kolme päivää ennen häitä. Ja vähän siitä, että on Donald Sutherlandin poika. Mutta kaikkein eniten Jack Bauerista.

Takaisin Designated Survivoriin. Ihan pätevä sarja, kuten sanoin. Paitsi yksi melko suuri ja katsomiskokemukseeni negatiivisesti vaikuttava ongelma: en kykene näkemään Tom Kirkmania. Näen vain Jack Bauerin. Tai oikeastaan jonkun onnettoman viiden pennin version Jack Bauerista.

Aina kun Tom Kirkman on ruudussa, ajattelen Jack Baueria.

”Jack Bauer olisi kyllä jo ratkaissut tämän salaliiton!”

”Antakaa Jack Bauerin kuulustella pahiksia!”

”Olisit vähän enemmän kuin Jack Bauer, Tom.”

Poloinen Tom ei voi voittaa. Ja siis Tom on oikein hyvä tyyppi, ehkä jopa liiankin hyvä. Mainio vahinko-presidentti: rehellinen, lojaali, fiksu. Hyvä isä, hyvä aviomies, hyvä esimies, hyvä armeijan ylipäällikkö. Hyvä kaikkea. Mutta ei Jack Bauer.

Yhdessä kohtauksessa tämä presidentiksi joutunut Tomppa kertoi, ettei ole koskaan lyönyt ketään. Täysin automaattisesti suustani pääsi ”hah, niin varmaan”. Koska Jack Bauer ei muuta teekään kuin lyö ihmisiä.

Mitä enemmän katson Designated Survivoria, sitä kirkkaammin tajuan, että Kiefer Sutherland on mun päässä ikuisesti Jack Bauer. Sori Kiefer. Olet roolisi vanki.

Jack Bauer forever.

Designated Survivorin kolme kautta katsottavissa Netflixissä. Ihan hyvä se on! Ei tosin mikään 24… (24 taitaa olla ainakin Viaplayssä.)

PS. Hyvä lukija, olen tuskallisen tietoinen siitä, että käytin juuri 2981 merkkiä kirjoittaakseni yhtään mihinkään liittymättömän postauksen Jack Bauerista, tv-sarjahahmosta, joka ei ole ollut millään lailla relevantti vuosikymmeneen. Olen pahoillani. Jos kuvittelit, että tämä kirjoitus jossain kohtaa olisi muuttunut ajankohtaiseksi ja fiksuksi populaarikulttuurin analyysiksi, pahoittelut että jouduit pettymään.

Kuten Jack Bauerin, myös minun oli itsepintaisesti ja vimmaisesti saatettava loppuun se, minkä aloitin. Vaikka sivullisia ehkä saattoikin sattua.

You can add that (=tämän tekstin lukemisen) to your list of regrets, sanoisi Jack Bauer.

PPS. Menin vahingossa – VAHINGOSSA – spoilaamaan yhden merkittävän juonenkäänteen, joka tapahtuu oletettavasti Designated Survivorin kakkoskaudella. Okei hyvä on, ihan tarkoituksella yritin spoilata yhtä toista asiaa – siis sitä, että kai Emily ja Aaron alkavat jossain kohtaa seurustella – ja siinä samassa vahinkospoilasin tämän ison juonenkäänteen. Hyvä uutinen on se, että en tykännyt siitä juonikuviosta lainkaan, joten voin lopettaa sarjan katsomisen. Kunhan nyt eka saan selville, kuka räjäytti Capitolin.

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

The Crown ja prinsessa Diana -dilemma

Kirjoitus on alun perin julkaistu 21.11.2020 Lilyssä.

Suosikkisarja (?): The Crown (Netflix)

Kuva: Netflix

Olen katsonut The Crownin neloskautta. Tietysti. Se on hyvä. Paljon, paljon parempi kuin epätasainen ja tylsä kolmoskausi.

Jännä juttu, että tuloksena on parempaa sarjaviihdettä, kun prinssi Philipin keski-iänkriisin sijaan keskitytään Margaret Thatcherin ja prinsessa Dianan kaltaisiin ikoneihin.

Mulla on joka tapauksessa myös melko suuri ongelma neloskauden kanssa. Se liittyy ennen kaikkea mainittuun Walesin prinsessaan, Dianaan, jota sarjassa esittää Emma Corrin.

En vain pääse yli siitä tunteesta, että Dianan  muistoa häväistään ja häntä hyväksikäytetään viihteen takia – taas kerran.

The Crown on tietysti aina kertonut oikeista ihmisistä ja pohjautunut oikeisiin, historiallisiin tapahtumiin, välillä pienin, toisinaan suurin taiteellisin vapauksin. Jotenkin Dianan mukaantulo vain alleviivaa sitä, että nyt puhutaan ihan oikeasti oikeista ihmisistä. Osin varmaan siksi, että aletaan olla jo niin lähellä nykyhetkeä. Kuningatar Elisabetin ja prinssi Philipin avio-ongelmat sun muut aiempien kausien vuosikymmeniä vanhat draamat ovat tuntuneet kovin kaukaisilta, mutta Diana… Diana oli vielä elossa kun minä olen syntynyt. Ja minä olin ehtinyt toiselle luokalle, kun hän kuoli.

Sitten on itse se kuolema. Jos prinsessa Diana olisi saanut ansaitsemansa onnellisen lopun, ei ehkä tuntuisi niin pahalta katsoa hänen nuoruusvuosiensa ja avioelämänsä suruja ja vaikeuksia. Voisi olla vaan, että ”onpa surullista, mutta ainakin hän on nyt onnelinen”. Mutta kun koko maailma tietää, miten traagisesti hänen tarinansa päättyi. Ja kuinka yksi osatekijä kuolemaan oli ihmisten ja median kyltymätön uteliaisuus häntä kohtaan.

Neloskausi rikkoo sydäntä lisää Dianan puolesta. Koska kaikista The Crownin ottamista taiteellisista vapauksista huolimatta on selvää, että ainakin osa suruista ja vaikeuksista oli totta.

Ehkä tätä ei pitäisi ottaa niin vakavasti. Viihde viihteenä, fiktio fiktiona ja sitä rataa. The Crown ei ole faktapohjainen dokumentti. Mun päässä vain välkkyy ne valokuvat Williamista ja Harrysta prinsessa Dianan – äitinsä – hautajaisissa. On vaikeaa olla miettimättä, miltä heistä tuntuu, kun heidän äitinsä traagista elämää pengotaan jälleen kerran viihteen varjolla. Kun jo minustakin tuntuu pahalta.

The Crownin 10-jaksoinen neljäs kausi tuli Netflixiin 15. marraskuuta.

PS. Onko The Crownia mahdollista katsoa ilman jatkuvia Google-taukoja? Joka jakso keskeytyy ainakin kerran; Louis Mountbatten, IRA, Sarah Spencer, Margaret Thatcher, prinsessa Anne olympialaisissa, Falklandin sota, Michael Fagan, Charles ja lumivyöry, prinsessa Margaretin kuoleman, Windsorien suku… jatkuvaa googlettamista. Välillä tuntuu kuin olisi luennolla.

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat Suosittelen

Viime aikojen suosikkiasioita: shakkia ja yliampuvan romanttista draamaa

Kirjoitus on alun perin julkaistu 2.11.2020 Lilyssä.

Suosikkiasia: ilmeisesti mikä tahansa, mikä tarjoaa vaihtoehdon ikävien uutisten lukemiselle. Ja John Oliver.

Kuva: Netflix

Ystävät, hyvää marraskuuta. Kiva, että voi alkaa lasketella kohti joulua ilman huolen häivää. Tulevat päivät ovat taatusti leppoisia. Tiistaikin vallan huoleton, ei mitään maailmanpoliittisesti merkittäviä tapahtumia tai muuta stressaavaa.

Pieni kysymys tosin, ei liity mitenkään  mihinkään, kunhan pohdin: onko uutiset mahdollista haastaa oikeuteen emotionaalisesta häirinnästä?

Tuossa pari kirjoitusta takaperin lässytin jotain ylevää siitä, kuinka kissanpennut ja komediasarjat auttavat pitämään mielen kasassa, kun oikealta ja vasemmalta puskee pandemiaa ja oransseja valtionpäämiehiä, jonka harhaisilla egonpönkityspuheilla kiusaan itseäni.

Saattaa olla, että olen aika ajoin unohtanut lässytykseni ja uponnut koko ajan enemmän ikävien uutisten suohon. Toistaiseksi olen kuitenkin vielä pinnalla. Pelastusrenkaita ovat heitelleet ainakin upea shakkidraama (?) ja ihan liian romanttinen ja dramaattinen rakkaustarina.

Eli pari viime aikojen suosikkiasiaa:

Musta kuningatar / Netflix

Netflixin tuore minisarja Musta kuningatar (Queen’s Gambit) oli taas sitä kamaa, jota oli valmistautunut vihaamaan. Se vaikutti liian synkältä ja liian tylsältä ja… en tiedä, liian hienolta ja liian tyylikkäältä ja liian Laatudraamalta isolla L-kirjaimella. Ja hyvä jumala, miten shakin pelaamisesta muka saisi mitenkään kiinnostavan sarjan? (En pidä shakkia tylsänä, vaan hienona mutta liian monimutkaisena.)

Mutta kappas vaan, Musta kuningatar oli oikein kiehtova ja koukuttava sarja. Ehkä vähän levisi loppua kohden ja pari shakkikohtausta tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kaikkineen loistavat seitsemän jaksoa. Sarja oli juuri oikealla tavalla hieno ja tyylikäs ja Laatudraama isolla ällällä. Koskettavakin. Menneisyyden demoniensa kanssa kamppailevaa shakin ihmelasta esittävä Anya Taylor-Joy oli pääosassa täydellinen.

Crash Landing on You / Netflix

Kirjoitin viimeksi, että olin alkanut katsoa Netflixistä löytyvää korealaisdraamaa Crash Landing on You’ta. Olen nyt katsonut sarjan loppuun ja tuomioni on seuraava: sarja iski sieluuni ja sydämeeni reiän, enkä ole vielä päässyt siitä yli. Ihan vain vähän ylidramatisoidusti sanottuna. Oikeasti, syytän tätä saatanallista vuotta 2020 siitä, että en edes juurikaan pyöritellyt silmiäni kyseiselle, yliampuvan romanttiselle ja dramaattiselle sarjalle. Siinä tapahtui kaikkea epärealistista, hupsua ja aivan liian romanttista, sellaista, jolle tavallisesti pyörittelen silmiäni minkä ehdin. Ja nyt olin vain että ”hitot Etelä-Korean ja Pohjois-Korean skismoista, antakaa Se-rin ja Jeong-hyeokin olla yhdessä ja onnellisia!!”. Kuka minä olen? Ei haitannut edes se, että jaksot olivat kilometrin pituisia.

Ilmeisesti kaikki oikean elämän ikävyys on tehnyt sen, että olen täysin valmis liputtamaan fiktiivisen rakkaustarinan puolesta, oli se kuinka siirappinen tahansa. Kai sitä haluaa uskoa johonkin kauniiseen ja hyvään, vaikka sitten fiktiiviseen kauniiseen ja hyvään.

Enköhän palaa ennalleni, kun ei enää tee mieli lyödä päätä seinään joka kerta kun avaan Twitterin.

New York Timesin Election Distractor

Kauniista ja hyvästä puheen ollen… suositus New York Timesin Election Distractorille. Oli sitten vaalistressiä tai pandemiastressiä tai mitä tahansa stressiä. Election Distractor tekee hyvää; se muistuttaa, että maailma on oikeasti hyvä ja kaunis, hauska ja ihmeellinen. Tai ainakin tarjoaa pienen pakohetken kaikesta ikävästä.

Sydämen suunnitelman ekstrajakso / Netflix

Tämä on tuleva suosikkiasia: mainiosta ranskalaiskomediasta The Hook Up Planista eli suomalaisittain Sydämen suunnitelmasta tulee perjantaina 6.11. katsottavaksi spesiaalijakso. Siinä tutut hahmot yrittävät selvitä erään pandemian aiheuttamasta karanteenista. En ole jaksanut vaivautua näiden eristäytymisten aikana kuvattujen pandemiasarjojen kanssa, mutta tätä odotan. Sydämen suunnitelma on huippu sarja, harmittoman hauska ja sympaattinen.

John Oliver

Ja tämä:

Kohti sitä huoletonta tiistaita!