Tekijä: Maisa

Kategoriat
Musiikki Suosittelen

It just takes some time little girl – kaikkien aikojen parhaat tsemppibiisit

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: teini-iän tsemppibiisit

En ole sillä tavalla musiikkiorientoitunut tyyppi, että jaksaisin käyttää hirveästi aikaa uusien artistien ja biisien bongaamiseen. En ole erityisen hyvin perillä cooleista underground-muusikoista, tunnen lähinnä ne bändit ja laulajat, joista puhutaan mediassa ja joiden kappaleita soitetaan radiossa. Aina en tunne edes niitä.

Yhdestä musiikkigenrestä (kyllä, kyseessä todellakin on oma genre!) olen kuitenkin hyvin perillä: tsemppibiiseistä! Rakastan musiikkia, joka kertoo mulle, että kaikki järjestyy. Peruspositiivisena tyyppinä uskon siihen kyllä ilman laulujakin, mutta onhan se kiva, että muistutetaan.

Kun sanoin, että en jaksa käyttää hirveästi aikaa musabongailuun, tarkoitin, että nykyään en jaksa. Ennen jaksoin, teini-ikäisenä nimittäin. Eipä mun fanittamat bändit taineet silloinkaan olla kovin cooleja, mutta ainakin mulle jäi noilta vuosilta paljon rakkaita kappaleita. Mun kaikkien aikojen suosikkitsemppibiisit ovat peräisin 2000-luvun alusta, kun pieni teini-minä etsi itseään ja tarvitsi kenties vähän rohkaisua. En ole ollut teini enää vuosiin, mutta teini-iän tsemppibiisit pelastavat edelleen kurjat päivät, elämän kanssa kipuilut ja epätoivon hetket.

Suosikkiasioita presents: 2000-luvun alussa teinivuotensa eläneen kirjoittajan tsemppibiisien top 5!

1. The Middle – Jimmy Eat World (2001)

It just takes some time little girl / you’re in the middle of the ride / everything everything will be just fine / everything everything will be alright, alright

Olen täysin vakuuttunut, että The Middle on paras koskaan tehty tsemppibiisi. Olin tätä mieltä teininä ja olen tätä mieltä edelleen. Jokainen sana ja säkeistö on täyttä kultaa! Kehotan kaikkia kuuntelemaan ja sisäistämään kappaleen sanat. Timanttisia elämänohjeita tarjolla! En edes liioittele kun sanon, että olen kasvanut aikuiseksi tämän biisin kanssa. Sillä on aina paikka sydämessäni (pitkään sillä oli myös paikka puhelimessani, The Middle oli vuosia puhelimeni soittoääni).

2. Move Along – The All-American Rejects (2005)

And even when your hope is gone / move along, move along just to make it through

Toinen kappale, jonka kuuntelin teini-ikäisenä puhki ja johon mulla on ikuinen tunneside. Tarinan opetus: kun kaikki menee kurjasti, mene eteenpäin. AAR oli teininä yksi mun suosikkibändeistä, taisin bongata sen aikoinaan Laguna Beachin (!) soundtrackilta. Tässä on ehtinyt jonkun verran vettä virrata välissä, mutta Move Along on edelleen mulle niin kovin rakas kappale. Move along, move along just to make it through soi aina päässä kun eteen tulee vaikeita hetkiä.

3. The Anthem – Good Charlotte (2002)

That I don’t ever wanna to be like you / I don’t wanna do the things you do

Aah, Good Charlotte! Olin teini-iässä niiiin kova fani, kävin keikoillakin (katso kuvatodiste!). Oikeaa punkkaria minusta ei saanut tekemälläkään, Good Charlotten tarjoilema laimennettu punk-pop sai riittää. Mun suosikkikappale on The River, mutta mitä tsemppibiiseihin tulee, The Anthem on ykkönen. Se oli oikein sopiva teiniangstailuun, ja on ajan mittaan pysynyt tärkeänä, vaikka teini-iästä on vierähtänyt tovi. Fiilistelen kappaletta todennäköisesti osin nostalgiasyistä. Niin tai näin, The Anthem on edelleen oikein pätevä tsemppibiisi sellaisiin sopivan synkkiin, emmä halunnutkaan olla kuten te, fuck everything -hetkiin.

4. Swim – Jack’s Mannequin (2008)

I swim for brighter days despite the absence of sun

Tähän kappaleeseen mulla ei ole ihan samanlaista tunnesidettä kuin kolmeen edelliseen. Se on vaan jäänyt roikkumaan tsemppibiisilistoille. Muistan kyllä, että fiilistelin sitä nuoruudessani. Näin vanhemmiten kappale on paljastunut hieman korniksi (case in point: swim for the lost politicians, who don’t see their greed as a flaw, whaaaat!?), mutta mitä tsemppaaviin sanoituksiin tulee, kappale on edelleen parasta A-luokkaa. Swim, don’t sink on kaikessa kliseydessään varsin hyvä sanoma pop-kappaleelle. Kappaleen kirjoittaja, muusikko Andrew McMahon on muuten selviytynyt leukemiasta. Ei sillä, että yksin syöpädiagnoosi tekisi kenestäkään tsemppibiisien kirjoittamisen asiantuntijaa, mutta tieto tuo kappaleeseen joka tapauksessa oman tasonsa.

5. Change – Taylor Swift (2008)

They might be bigger / But we are faster and never scared

Jep, totta kai tältä listalta täytyy löytyä Taylor Swiftiä! Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, neiti Swift ei ole mikään kaikkein katu-uskottavin musiikintekijä, mutta who cares! Kaikki kunnia nuorelle naiselle, joka suoltaa vuodesta toiseen itse kirjoittamia hittibiisejä. Haters gonna hate, hate, hate, hate, hate. Taylorilla on monia kelpo tsemppibiisejä (Shake it off ja Mean ainakin), mutta teini-minä suosittelee kaikkein tunnetuimpien kappaleiden sijaan Change’a. Fun fact: Change oli yksi vuoden 2008 Pekingin kesäolympialaisten teemabiiseistä. Eli se on tsempannut sekä lukion jälkeistä elämäänsä ihmetellyttä allekirjoittanutta että huippu-urheilijoita! The time will come for us to finally wiiiin!! 

Kategoriat
Leffat Suosittelen

Kaikkien aikojen paras Onnellinen elokuvaloppu*

Kirjoitus on julkaistu alun perin 11.2.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: Billy Elliot -elokuvan loppukohtaus

*väite perustuu mahdollisesti kirjoittajan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Onnelliset elokuvaloput ovat parhaita. Jos minä olisin saanut päättää, Jack ei olisi koskaan kuollut hyiseen mereen Titanicissa (okei, kyseinen leffa tuskin olisi saanut Oscareitaan sellaisella käsikirjoituksella, mutta… antakaa Rosen ja Jackin olla onnellisia!). Meitsin elokuvissa olisi paljon rakkautta, ihmeparantumisia ja iloisia jälleennäkemisiä – elokuvissa ja tv-sarjoissa yksi suosikkiasioistani on kun kuolleeksi tai kadonneeksi luultu yhtäkkiä pölähtääkin takaisin ja kaikki ovat niin kovin onnellisia.

Paras Onnellinen elokuvaloppu on sellainen, jonka eteen pitää katsojana nähdä vaivaa. Eli ensin pitää kahlata elokuvahahmojen kanssa läpi kaikki vaikeudet, kamaluudet ja sydänsurut, vasta niiden jälkeen Onnellinen loppu tuntuu oikealta Onnelliselta lopulta.

Olen täysin vakuuttunut, että paras, kaikkein katarttisin, kaikkein tyydyttävin ja kaikkein onnellisin Onnellinen elokuvaloppu on Billy Elliot -elokuvassa (v. 2000). Tiedättehän, 11-vuotias englantilaispoika rakastuu balettiin, mutta 1980-luvun työläiskylässä sellainen ei käy päinsä. Billyn isä on jäärä, velikään ei ymmärrä, äiti kuollut. On lakkoa ja häpeää ja sukupuolinormeja, joissa pitäisi pysyä, vaikea isä-poikasuhde, kurjuutta ja köyhyyttä ja pienen pojan taistelua ennakko-odotuksia vastaan.

Siis kaikkia ikäviä juttuja. Mutta kun on katsojana käynyt Billyn ja hänen perheensä kanssa läpi kaikki vastoinkäymiset, elokuvan Onnellinen loppu tuntuu niin ansaitulta, niin kovin tyydyttävältä. Että kestettiinpä nämä kaikki, nyt voidaan olla onnellisia, niin Billy kuin minä.

Billy Elliotin Onnellinen elokuvaloppu perustuu aikahyppyyn (sekin elokuva-asia, jota rakastan – kunhan kaikki menee tulevaisuudessa oikein). Billystä kasvaa menestyksekäs tanssija, saamme nähdä hänet Joutsenlammen pääosassa. Mutta se ei yksin tee parasta onnellista elokuvaloppua. Parasta on, kun näemme Billyn isän katsomassa poikaansa tanssimassa. Tai oikeastaan näemme vain yhden hetken, hetken, kun Billy nousee lavalle, hetken, joka salpaa isän hengityksen. Rakastan sitä silmänräpäystä, isän huokausta. Se huokaus, se katse, ne tekevät elokuvan lopusta kaikkien aikojen parhaan Onnellisen elokuvalopun**.

**edelleen, on mahdollista, että väite perustuu yhden ihmisen mielipiteeseen.

PS. Tiesitkö, että elokuvan loppukohtaus on yhdistelmä elokuvataikaa ja tosielämää? Aikuista Billyä näyttelevä Adam Cooper oli leffan kuvaushetkellä oikeasti Englannin kuninkaallisen baletin arvostettu tanssija ja elokuvan loppunäytöksen puitteet ovat peräisin oikeasta Royal Balletin produktiosta, Matthew Bournen Joutsenlampi-versioinnista. Vuonna 1995 ensi-iltansa saanut baletti on kuuluisa siitä, että toisin kuin perinteisessä Joutsenlammessa, siinä on pelkästään miestanssijoita.

Kategoriat
Ajattelin tänään

Ensimmäinen.

Kirjoitus julkaistu alun perin 8.1.2018 Lilyssä.

Suosikkisanonta: Done is better than perfect.

Halusin pitkään aloittaa blogin populaarikulttuurista ja kaikista siihen liittyvistä suosikkiasioistani. Päätin, että blogin nimeksi tulee Suosikkiasioita, koska… noh, niistä blogi tulisi kertomaan. Suosikkisarjoista ja suosikkityypeistä ja suosikki-ilmiöistä. Elokuvista ja telkkarista. Kaikesta kivasta. Kirjoitin siis luonnoksiin blogitekstejä telkkarisarjoista ja John Oliverista, elokuvien lopuista ja Samantha Beestä. Urheilustakin, olenhan urheilutoimittaja, ja sekin on yksi suosikkiasioistani. Urheilu siis.

Sinne ne jäivät kuitenkin luonnoksiin nämä tekstit. Kuvittelin, että ennen kuin julkaisen yhtään niistä, pitää olla joku huipuista huipuin ensimmäinen julkaisu. Teksti, joka kertoo jotenkin upeasti kaiken sen, mitä blogini tulisi olemaan ja mitä sillä yritin sanoa. Jotain hienoa populaarikulttuurista, parilla sivistyssanalla höystettynä. 

Jäi kirjoittamatta se teksti. Tai yritin kyllä, mutta se oli liian vaikeaa. Pyörittelin ja pohdin, kirjoitin ja deletoin, ei onnistunut. Upeista upeimman, huipuista huipuimman ensimmäisen blogitekstin sijaan kirjoitin sitten noin kymmenessä minuutissa nämä ei-niin-upeat muutama lausetta. 

Oh well, jalot suunnitelmat eivät aina (usein) voi onnistua. Joskus (oikeasti aika usein) pitää vain hyväksyä, että done is better than perfect ja mennä eteenpäin. Luulen, että en koskaan julkaisisi yhtään blogitekstiä, jos yrittäisin kirjoittaa täydellistä ensimmäistä kirjoitusta. 

Täydellisen ensimmäisen kirjoituksen sijaan aloitin blogini näköjään valittamalla, kuinka vaikeaa kirjoittaminen joskus on. Liian myöhäistä katua nyt.  

Yritän kuitenkin tehdä tästä ensimmäisestä kirjoituksesta vähän huipumman päättämällä sen suosikkityyppini Amy Poehlerin sanoihin:

“You do it because the doing of it is the thing. The doing is the thing. The talking and worrying and thinking is not the thing.”

Lainaus suosikkikirjastani, Amy Poehlerin Yes Please’sta)

Okei, let the blogging begin!