Kategoriat
Musiikki Suosittelen Tyypit

Aina Taylor Swiftin puolella

Kirjoitus on alun perin julkaistu 12.11.2021 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Taylor Swift

Kuva: Beth Garrabrant / Taylor Swift

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Taylor Swift herättää ihmisissä niin paljon vihaa. Minä olen aina nähnyt vain superlahjakkaan musiikintekijän ja ystävälliseltä ja sympaattiselta vaikuttavan tyypin. Silti sitä on vuosien varrella saanut lukea ilkeitä otsikoita ja ala-arvoisia somekommentteja siitä, kuinka Taylor Swift on feikki ja tyrkky ja lahjaton ja huono laulaja ja käärme ja milloin mitäkin ikävää.

Ihan sama onko Taylor Swiftin fanittaminen coolia ja kuinka ikäviä otsikoita olen hänestä lukenut, minä olen aina ollut hänen puolellaan.

En voi väittää olevani mikään superintohimoinen superfani, mutta olen minä sen verran fani ja perillä asioista, että tiedän esimerkiksi kuinka läheinen ja vastavuoroinen suhde Taylorilla on faneihinsa. Silloin tällöin mediaan tippuu tietoja siitä, miten hän on maksanut faninsa syöpähoidot tai laulanut fanin häissä. Vihaajat ovat tietysti vakaasti sitä mieltä, että tämä kaikki on vain Taylorin epäaitoa julkisuuspeliä, mutta minä en usko siihen. Taylor Swift on ollut julkisuudessa 16-vuotiaasta, puolet elämästään. Ei kukaan voi feikata niin pitkään. Miksi on niin vaikeaa uskoa, että joku on vain hyvä ihminen, joka arvostaa fanejaan?

Osa Taylor-vihasta selittyy varmasti sillä, että hän on nainen. Eikä vain nainen, vaan menestyvä nainen. Nainen, joka kirjoittaa omat kappaleensa. Nainen, joka rikkoo ennätyksiä. Nainen, joka voittaa palkintoja. Mitä muuta se on kuin naisvihaa, kun Taylor Swiftistä tehtiin mediassa epätoivoinen miestenkaataja, kun hän kehtasi parikymppisenä deittailla enempää kuin yhtä miestä?  Ja vahva epäilys, ettei eräs räppäri olisi koskaan rynnännyt VMA-gaalan lavalle keskeyttämään 19-vuotiaan Taylor Swiftin kiitospuhetta, jos Taylor Swift olisi ollut mies. Varsin surullisenkuuluisa esimerkki siitä, että on ihmisiä joiden mielestä Taylor ei ansaitse menestystään. Fuck that.

They’d say I hustled
Put in the work
They wouldn’t shake their heads and question how much of this I deserve
What I was wearing
If I was rude
Could all be separated from my good ideas and power moves?

Minä olen samanikäinen kuin Taylor, vuoden 1989 lapsia. Ehkä siksi mulla on ollut erityinen suhde häneen ja hänen musiikkiinsa. Olen kasvanut yhtä aikaa hänen kanssaan, teinistä aikuiseksi. Yksi mun ikuisista suosikkikappaleista on Taylorin Change. Ei siksi, että se olisi mikään musiikkihistorian loisteliain tuotos vaan siksi, että muistan kuunnelleeni sitä aikuisuuden kynnyksellä olevana nuorena tyyppinä. Rakastan kappaleen sanoja ”they might be bigger, but we´re faster and never scared”. 

Aikuisena olen hurrannut aina, kun Taylor on jostain kaivanut voimaa vastata vihaajilleen ja epäilijöillään ja häntä kohtaan väärin käyttäytyneille – oli kyseessä sitten lyriikat tai oikeustaistelut. Kaikkien kohujen keskellä olen ollut aina Team Taylor. Kun Reputation julkaistiin, hurrasin taas. Ja kun Taylor ilmoitti äänittävänsä uudestaan vanhat levynsä jotta saa oikeuden omiin kappaleihinsa ja omaan musiikkiinsa, hurrasin kovempaa.

Perjantaina 12. marraskuuta Taylor julkaisi omissa nimissään neljännen studioalbuminsa Redin, joka julkaistiin alunperin vuonna 2012. Ja minä hurraan taas vähän lisää. Mikään ei ole hienompaa kuin potkittu nainen, joka on löytänyt voimansa.

Red on aina sisältänyt mun ja monen muun mielestä Taylorin parhaan kappaleen, All Too Wellin. Red (Taylor’s Version) sisältää myös paljon odotetun 10-minuuttisen All Too Well -version. Ja on muuten hieno! (Olen senkin verran Taylor Swift -fani, että tiedän kenestä kappale kertoo.) Muutaman arkistojen aarteen lisäksi Taylor’s Versioniin on mahdutettu uutena kappaleena myös sydäntäsärkevä Ronan. Kehottaisin kaikkia vihaajia tutustumaan kappaleen tarinaan, mutta epäilen ettei Taylor enää jaksa välittää vihaajistaan. Joten en jaksa minäkään.

 The haters gonna hate, hate, hate, hate, hate jne.

TAYLOR SWIFT FOREVER!

PS. Suositus myös Netflixin Taylor-dokkarille Miss Americana.

PPS. Perjantaisuunnitelmani:

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Sarja, josta kaikki puhuvat: Netflixin Sex/Life

Kirjoitus on alun perin julkaistu 28.6.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: …. 

Spoiler alert: kirjoitus sisältää viittauksia Netflixin Sex/Life-sarjan tapahtumiin.

Kuva: Netflix

Ilmeisesti koko maailma katsoi viikonloppuna Netflixin uutuusdraama Sex/Lifen. Pohjaan tämän empiirisen johtopäätökseni siihen, että sarja on Netflixin katsotuin vähän joka puolella, Suomessakin. Ja perjantaina sarja trendasi Twitterissä. Siis koko maailma selkeesti katsoi.

Pitihän se tsekata.

Ensin tärkein: vanha kaiffarini Jake hiton Taylor on yhdessä pääosassa! Crikey. Siis aussinäyttelijä Adam Demos. Jonka mahdollisesti ihan vähän teilasin tuossa tovi takaperin, kun kirjoitin Erään romanttisen komedian anatomiaa Falling Inn Love -rom comista. Saattaa olla, että kutsuin häntä ”viiden pennin Hemsworthiksi, joka ei ole kaikkein karismaattisin tapaus”.  Noh, olen nyt katsonut reilut viisi jaksoa Sex/Lifeä ja pysyn kannassani: Adam Demos ei ole kaikkein karismaattisin tapaus. Sex/Lifessa hän esittää rikasta levy-yhtiömoguli Bradia, joka on sarjan keskiössä olevan Billien (Sarah Shahi) ex-poikaystävä. Ja ilmeisesti jumalainen rakastaja, jota Billie ei kykene kahdeksan vuodenkaan jälkeen unohtamaan.

Meidän pitäisi uskoa, että Brad on niin uskomaton, unohtumaton ja seksikäs tyyppi, että hänellä on kahdeksan vuoden jälkeen ote Billiestä. Hmmm… tuollaisessa roolissa karisma on melko tärkeä juttu. Sori Jake Taylor!

Sex/Life on sellaista koukuttavaa roskaa, joka on niin huonoa, että se on jo viihdyttävää. Tai en tiedä onko se edes viihdyttävää… minä olisin ollut täysin valmis lopettamaan katsomisen jossain tokan jakson paikkeilla. Niin tai näin, mitään suurta ja ylevää Laatudraamaa ei kannata odottaa, paremminkin höttöistä ja huvittavaa draamasarjasaippuaa, jossa on about miljoona seksikohtausta ja hyyyyvin paljon alastomuutta.

Homman nimi on tämä: noin nelikymppinen (?) kahden lapsen äiti Billie alkaa haikailla entisen poikaystävänsä perään, kun ulkoapäin täydellinen lähiöelämä täydellisen aviomiehen Cooperin (Mike Vogel) ja kahden lapsen kanssa alkaa tylsistyttämään. ”Naisen villi seksihistoria ja nykyinen lapsiperhearki joutuvat törmäyskurssille, kun hänen fantasioissaan yhä pyörivä renttueksä palaa ryminällä hänen elämäänsä”, kertoi Neflix.

Periaatteessahan noista lähtökohdista voisi saada aikaan mielenkiintoista tarkkailua naiseudesta, seksuaalisuudesta ja lapsiperhearjen ja parisuhteen välillä tasapainottelusta, mutta Sex/Life ei kyllä sellaista tarjoa. Sen sijaan se tarjoaa loputtoman seksikohtausten sarjan ja Billien Carrie Bradshaw’lle vertoja vetäviä ”oivalluksia” ja sisäistä dialogia. Ja itseään toistavan kehän, joka menee suurin piirtein näin: Rakastan aviomiestäni! Brad kohteli minua huonosti! Mutta miksi en voi lakata ajattelemasta häntä? Seksikohtausflashback. Seksikohtaus. Seksikohtaus. Rakastan aviomiestäni! Mutta Brad! Miksi en voi lakata ajattelemasta häntä? Seksikohtaus. Seksikohtaus. Rakastan aviomiestäni! Brad!

Tämän ei ole missään nimessä tarkoitus sheimata tai vihjailla, että sarjan seksipositiivisuus olisi huono juttu. Ei ole! Vannon, etten ole seksikohtauksia ja alastomuutta kammoksuva supersiveellinen kukkahattutäti. Jotenkin vain tuntui, että sarjassa oli nimensä mukaisesti hyvin paljon seksiä, mutta ei kovinkaan paljon elämää. Olisi kiinnostanut tietää enemmänkin Billien menneisyydestä ja motivaatioista – nyt ne jäivät kuumien seksikohtausten alle.

Ei seksikohtaukset tosin ole mikään suurin suosikkiasiani, myönnän sen. Se ei kuitenkaan liity siihen, että jotenkin vastustaisin niitä. En vastusta, mutta seksikohtaukset ovat niitä hetkiä, jolloin mun kohdalla sarjailluusio särkyy ja näen edessäni vain näyttelijöitä. Ja pohdin aina vain, että kuinkahan kiusallista seksikohtausten kuvaaminen on näyttelijöille, joita pyydetään milloin millekin mutkalle kameran edessä.

Vaikka otetaan tämä henkilökohtainen seksikohtausongelmani pois yhtälöstä, en minä silti pysty mitään ylistysvirttä Sex/Lifestä kirjoittamaan. Mutta päätetään silti positiiviseen. On Sex/Lifessä nimittäin hyvääkin. Se asettaa keskiöön naisen (ja vielä noin nelikymppisen naisen) halun, nautinnon ja seksuaalisuuden. Billien suostumus on vahvasti läsnä ja seksikohtauksia lähestytään naisen kautta. Sarjan taustalla onkin paljon naisia: Sex/Lifen inspiraationa on B.B. Eastonin teos 44 Chapters About 4 Men. Sarjan on luonut  Stacy Rukeyser, käsikirjoitustiimi on naisia täynnä ja kaikki kahdeksan jaksoa ovat naisen ohjaamia — Patricia RozemaJessika BorsiczkySamira Radsi ja Sheree Folkson ovat kukin ohjanneet kaksi jaksoa. Ja pääosassa Sarah Shahi on paras osa koko sarjaa.

Sex/Life, kahdeksan jaksoa Netflixissä.

PS. Okei, en voinut lopettaa positiiviseen. Koska kaikkein tärkein mitä hittoa unohtui. Sarjan tapahtumat alkavat, kun aviomies Cooper lukee Billien keittiönpöydälle jättämästä tietokoneesta word-dokumentti (?) päiväkirjaa, johon tämä on vuodattanut muistojaan kuumista seksiseikkailuista Bradin kanssa. Hei Billie, etkö ole kuullut salasanoista? Ja mitä hittoa menet lukemaan vaimosi päiväkirjaa, Cooper!

PPS. Ilmeisesti Sarah Shahi ja Adam Demos seukkaavat oikeassa elämässä. Nyt tiedetään sekin.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Leffat Suosittelen

Wait ’til you meet my little sister

Kirjoitus on alun perin julkaistu 8.3.2021 Lilyssä.

Suosikkiasia: seuraavat sukupolvet

Kuva: Netflix

Sara Bareillesin kappaleessa Armor on kohta jossa lauletaan:

I see
The unforgettable, incredible ones who came before me
Brought poetry, brought science
Sowed quiet seeds of self-reliance
Bloom in me, so here I am
You think I am high and mighty, mister?
Wait ’til you meet my little sister

Pidän tuosta kohdasta. Se toimii myös mainiona ohjenuorana kansainvälisenä naistenpäivänä (ja aina); ymmärrä että seisot sinua edeltävien naissukupolvien olkapäillä, ole itse nostamassa seuraavia sukupolvia.

Wait ’til you meet my little sister

Jos sosiaalista mediaa on uskominen, käynnissä on suuri sukupolvien taistelu milleniaalien ja Z-sukupolven välillä. Z-sukupolvi kuulemma naurestelee milleniaalien sivujakauksille ja pillifarkuille, milleniaalit yrittävät vastata huutoon naureskelemalla nuoremmilleen.

Tapelkoon ken haluaa. Ja kyllähän minäkin – näin 31-vuotiaana milleniaalina – välillä pyörittelen silmiäni nykynuorisolle, älypuhelimet kädessä syntyneelle Z-sukupolvelle. Eikö se kuulu asiaan?

Suurimman osan ajasta kuitenkin fiilistelen sitä, että maailma on täynnä fiksuja, suvaitsevaisia ja empaattisia nuoria ihmisiä, joille ne asiat, jotka minun on täytynyt opetella, ovat täysin itsestäänselviä. En minä esimerkiksi ollut kuullutkaan termiä intersektionaalinen feminismi ennen kuin olin aikuinen.

Katsoin muutama päivä sitten Netflixin tulleen leffan Moxie (suom. Näpit irti!). Sen on ohjannut suosikkityyppini Amy Poehler. Oikein pätevä naistenpäivän leffatärppi.

Moxie kertoo lukioikäisestä Vivianista (Hadley Robinson), joka kokee feministisen herätyksen. Koulun uusi tyttö Lucy (Alycia Pascual-Peña) auttaa Viviania näkemään, että koulun poikien boys will be boys -käytös on oikeasti seksististä paskaa, pahimmillaan seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Vivian inspiroituu äitinsä Riot grrl -nuoruudesta ja perustaa anonyymin Moxie-zinen koulunsa patriarkaalisia rakenteita ravistelemaan.

Leffa oli oikein viihdyttävä ja hyvää tarkoittava. Alleviivatun intersektionaalinen. Ei täydellinen, mutta yhtä kaikki hienoa, että Moxien kaltaisia leffoja tehdään. Ja hienoa on myös se, että eihän niitä välttämättä edes tarvitsisi tehdä. Tuntuu nimittäin siltä, että isolle joukolle nykynuorista – tai ainakin Moxien oletetulle kohderyhmälle – elokuvan alleviivaamat ”opit” ja esiin nostamat epäkohdat ovat jo tuttuja juttuja. Sellaisia, jotka tiedostetaan ja joita yritetään korjata. Hyvä niin.

Ei maailma tietenkään ole valmis ja virheetön, kaukana siitä. Eivätkä nykynuoret ole täydellisen valveutuneita ja virheettömiä.

Silti, näin naistenpäivänä – jonka syitä ei sovi unohtaa – sanottakoon, että mulla on täysi luotto Suomen ja maailman tyttöihin ja nuoriin naisiin. Ja nuoriin ihmisiin ylipäänsä. Z-sukupolvi näyttäytyy meikä-milleniaalille aiempia sukupolvia avoimempana ja suvaisevaisempana, vaikeistakin asioista puhuvana, epäkohtiin puuttuvana ja maailmaa muuttavana.

Onko se mikään ihme? Jos kerran seistään edeltävien sukupolvien olkapäillä, eikö sukupolvi toisensa jälkeen väistämättä nouse aina vähän korkeammalle.

Wait ’til you meet my little sister

Moxie (Näpit irti!) katsottavissa Netflixissä. Elokuva perustuu Jennifer Mathieun samannimiseen kirjaan.

PS. Hyvää naistenpäivää. My armor comes from you.