MTV palvelussa katsottavissa oleva true crime dokkarisarja Seduced: NXIVM-kultin tarina on todellakin ”suosikkiasia”. Se on hyvin tehty ja koukuttava, mutta ei kai mikään niin kammottava ja ahdistava voi olla oikea suosikkiasia. On sitä kamaa, jota samaan aikaan suosittelen ja en suosittele.
Nelijaksoinen sarja kertoo Suomessakin paljon palstatilaa saaneesta NXIVM-seksikultista, jonka johtaja Keith Raniere tuomittiin 120 vuoden vankeusrangaistukseen lokakuussa 2020. Tuomio annettiin mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kiristyksestä, pakkotyöstä ja ihmiskaupasta.
Olin lukenut joitain juttuja NXIVM:stä, mutta dokkari oli vielä paljon, paljon kammottavampi kuin olin ajatellut. Siis aidosti ahdistava, karmiva ja surullinen. Oli välillä pakko lopettaa katsominen. Se, että tiesin tapauksella olevan ”onnellinen” loppu helpotti vähän.
Dokkarissa seurataan erityisesti India Oxenberg -nimistä nuorta naista, joka oli NXIVM:ssä vuodesta 2011 vuoteen 2018. Hän on myös yksi dokkarisarjan tuottajista. Indian tarina on pysäyttävä; hän meni äitinsä kanssa self-help -kurssille ja päätyi NXIVM:n synkkään sisäpiiriin ”orjaksi”. Hänen äitinsä, näyttelijä Catherine Oxenberg taisteli saadakseen tyttärensä pois NXIVM:stä ja Ranieren ja muut syylliset oikeuden eteen.
HBO:lla on samaisesta kammokultista kertova dokkarisarja The Vow. En ole nähnyt sitä, mutta käsittääkseni se kuvaa NXIVM:n ja Ranieren tuhoa kun se oli tapahtumassa. Ja sitä, kun Catherine Oxenberg yritti pelastaa tytärtään, verrattuna Seducediin ja siihen kun India oli jo pelastunut. Seducedissa näkökulma ja tarinan raamit ovat vahvasti Indian.
Indian ja muiden NXIVM:ssä mukana olleiden naisten haastattelujen lisäksi Seducedissa on haastateltu asiantuntijoita, jotka valottavat miten ja miksi ihan tavalliset ihmiset päätyvät osaksi kultteja ja miten niiden kammottavat valtarakenteet toimivat. Karmivaa, mielenkiintoista ja karmivan mielenkiintoista.
Nelijaksoinen Seduced: NXIVM-kultin tarina -dokumenttisarja katsottavissa MTV palvelussa.
New Amsterdam / Viaplay
Okei, huomattavasti harmittomampi ”suosikkiasia”: olen vähän niin kun vihakatsonut sairaalasarja New Amsterdamia. Tuossa tovi sitten kirjoitin, että se lukeutui sarjoihin jonka katsomisen olin lopettanut. Mahdollisesti valitin, että New Amsterdamin ”juonikuviot tuntuvat kliseepakasta vedetyiltä”. Enkä pidä sairaalasarjoista! Ja sarja ärsyttää minua enemmän kuin viihdyttää. Jotenkin silti koukutuin siihen. Välillä en ymmärrä itseäni.
Voin uskoa, että oikean elämän lääkärit ja sairaanhoitajat vihaavat New Amsterdamia. (Ja vihaavatkin.) Se tarjoaa hyvin pelkistetyn ja kaunistellun kuvan julkisesta sairaanhoidosta. Päähenkilö Max (Ryan Eggold) on Yhdysvaltojen vanhimman julkisen sairaalan uusi lääketieteellinen johtaja. En tajua, miten hänellä riittää kompetenssia pestiinsä, mutta mitä pienistä. Ensimmäisenä päivänään hän irtisanoo kaikki sydänkirurgit! Seuraavana päivänä hän tekee jotain muuta yhtä typerää. Koska hän haluaa korjata julkisen sairaanhoidon! Ja koska kaikki muut lääkärit ovat rahanahneita paholaisia! Vain Max ja Maxin lääkärikaiffarit ovat enkelimäisiä hoivaajia, jotka taistelevat potilaidensa puolesta. Ilmaan heitellään kaikennäköisiä parannusehdotuksia eikä niihin enää koskaan palata. Maxissa on vahvoja white saviour -viboja, ja pyörittelen hyvin vahvasti silmiäni vähän kaikille muillekin.
Toisaalta on ihan virkistävää katsoa sarjaa, johon ei ole oikeastaan minkäänlaista tunnesidettä. En jaksa välittää kenestäkään hahmosta, joten on ihan sama minkälaisia käänteitä sarjassa tapahtuu…. okei tämä ei ole totta. Välitän edelleen siitä tyylikkäästä onkologista. Tohtori Helen Sharpelle (Freema Agyeman) haluan vain hyvää.
Viaplayllä alkoi vähän aikaa sitten sarjan kolmas kausi. Uusi jakso tulee katsottavaksi aina keskiviikkoisin, jenkkitahtiin ymmärtääkseni. Sarja on uusittu jo neljännelle ja viidennelle kaudellekin, joten oikein pidetty se ilmeisesti on. Ja katsonhan minäkin sitä. Vihan ja rakkauden raja on joskus häilyvä.
New Amsterdam katsottavissa Viaplayssä.
PS. Olen minä viime aikoina katsonut oikeita suosikkiasioitakin. Aloin katsomaan Viaplaystä Ramya. Se on hauska sellaisella fiksulla ja coolilla tavalla. Ja olen katsonut White Collaria. Just hyvä edelleen. Neal Caffrey 4ever!
Kirjoitus on alun perin julkaistu 6.3.2021 Lilyssä.
Suosikkidokkari: Billie Eilish: The World’s a Little Blurry (Apple TV+)
Kuva: Apple TV
Kuulostan nyt tylsältä milleniaalilta, mutta en ole oikein tajunnut kaikkea hypeä Billie Eilishin ympärillä. Olen kyllä ymmärtänyt, että hän on superlahjakas nuori muusikko, mutta hänen megatähtistatuksensa syitä en ole täysin hahmottanut. Miksi juuri hän rikkoo Spotify-ennätyksiä? Miksi juuri hänellä on 77 miljoonaa Instagram-seuraajaa? Miksi hänen kappaleillaan on miljardeja kuuntelukertoja? Mikä tekee hänestä niin erityisen?
Nyt tajuan, tiedän ja ymmärrän. Nyt olen – pari vuotta myöhemmin kuin kaikki muut, luonnollisesti – fani.
Tähän valaistumiseen minut johdatti Apple TV+:n tuore Billie Eilish -dokkari The World’s a Little Blurry. Suosittelen sitä kovasti!
The World’s a Little Blurry on loistava musiikkidokkari; se kuljettaa katsojan Billien lapsuudenkodista Grammyjen punaiselle matolle ja loppuunmyydyille konserttiareenoille. Näyttää ne lähtökohdat, joista Billie musiikkimaailman huipulle nousi. Päästää katsojan hyvin lähelle.
Ja näyttää, millainen tyyppi Billie on kaikkien otsikoiden, ennätysten ja palkintojen takana.
Supertähti mutta tavallinen teini. Grammy-palkittu muusikko mutta jalat maassa. Kaikkien ylistämä mutta vaatimaton. Maailman huipulla mutta ahdistunut. Erityislahjakas mutta epävarma. Musiikkikoneiston keskellä mutta oma itsensä. Avoin, aito ja rehellinen ja kirjoittaa kappaleita, joihin hänen sukupolvensa samaistuu. Sellainen tyyppi johon hänen sukupolvensa samaistuu.
”Se löysiin vaatteisiin pukeutuva, synkkiä kappaleita laulava teinisensaatio”. Siinä taisi olla mun näkemys Billie Eilishista ennen dokkaria. Bad Guy ja mitä näitä on. Olin silloin tällöin kuunnellut hänen musiikkiaan, mutta en ehkä ollut oikeasti kuullut hänen musiikkiaan. Siis sitä, mitä hänen kappaleissaan sanotaan ja minkälaisista asioista hän laulaa. Dokkari avasi silmät – tai korvat – tämänkin suhteen.
Ja olkoon jälleen tylsää milleniaalin lässytystä, mutta erityisen paljon ilahdutti se, miten läheinen ja rakastava perhe Billiellä on takanaan, tukemassa ja tsemppaamassa. Isoveli Finneas on tietysti isossa roolissa, koska tuottaa ja kirjoittaa kappaleita siskolleen, mutta myös vanhemmat ovat täysillä mukana. Lämmittää mieltä, ettei Billie joudu kohtaamaan kaikkea yksin. Hän oli kuitenkin supertähdeksi tullessaan vasta 17-vuotias, ja nytkin ikää on vain 19 vuotta. Olisi varmaan helppo hukkua kaiken ulkopuolelta tulevan sälän alle, mutta perhe vaikuttaa pitävän Billietä pinnalla.
Billie Eilish: The World’s A Little Blurry katsottavissa Apple TV+:ssa.
PS. Billie Eilish -dokkarin jälkeen katsoin kohutun Britney Spears -dokkarin Framing Britney. Sen voi katsoa vapaasti ainakin MTV:n suoratoistopalvelussa. Huh, on kyllä raivostuttava ja surullinen tapaus kaiken kaikkiaan. Siis se, minkälaista kohtelua Britney on joutunut kestämään. Onneksi Billie Eilish saa olla muusikko ja ”teinitähti” erilaisessa ja eteenpäin menneessä ympäristössä, mutta ihan saman olisi ansainnut Britneykin.
Kirjoitus on alun perin julkaistu 18.12.2020 Lilyssä.
Suosikkiasia: sarjat 2020!
Kuvat: Netflix / HBO / BBC, Hulu / Yle Areena / Amazon Studios
Okei, olihan tämä vuosi nätisti sanottuna perseestä. Pelottava, stressaava, ahdistava, omituinen. Ikävä ja ikävämpi. No, jos ei muuta, ainakin alkoi arvostaa kaikkia pikkujuttuja. Niitä, jotka aiemmin otti itsestäänselvyyksinä. Kuten sitä, että saa ylittää Uudenmaan rajan ja mennä kotiin kun haluaa. Ja käydä kaupassa ilman ennakkovarustautumista. Ja halata! Olen oikeasti hyvin anti-halaaja, mutta nyt olen alkanut arvostaa sitäkin. 🙂 🙁
Laitetaan hyvien puolien listalle myös sarjatarjonta. Ainakin riitti hyvää, mielenkiintoista, viihdyttävää ja sivistävää katsottavaa kun oli kotona ja kotona ja kotona ja kotona. Ja kotona.
Vuoden parhaita sarjoja siis! Niitä, jotka näin ja niitä, joita en nähnyt (tästä kirjoituksesta on kulunut aika monta kuukautta ja en vieläkään omista HBO:ta… en tiedä onko se onnistuminen vai epäonnistuminen).
Sarjavuosi 2020, ainakaan sinä et pettänyt.
Vuoden 2020 parhaat sarjat
Unorthodox (Netflix): kuinka hienot neljä jaksoa! Kuljetti New Yorkiin ja Berliiniin (sopivasti, kun ei saanut matkustaa), ja tarjosi kurkistuksen itselle kovin salaperäiseen ortodoksijuutalaisten maailmaan. Sivisti ja viihdytti samaan aikaan. Israelilaisnäyttelijä Shira Haas teki upean roolityön.
Normal People (BBC / Yle Areena): jos mietin yhtä kohtausta, joka jäi mieleen sarjavuodesta 2020, se on se kohtaus Normal Peoplen kymppijaksosta, jossa Connell (Paul Mescal) avautuu masennuksestaan terapeutin vastaanotolla. Iski sydämeen. Ja miten hieno roolisuoritus! Normal People osui maaliin noin muutenkin. Kun menestysromaani muokataan sarjaksi, moni asia voi mennä pieleen. Normal Peoplessa ei mennyt pieleen mikään. Yhä edelleen haluaisin matkustaa Irlantiin ja leikata otsahiukset (tiedän mitä ajattelette, minut tuntevat tyypit! 😀 ).
The Boys (Amazon Prime): meinasin laittaa tämän supersankarigenrellä kikkailevan satiirisen draaman / mustan komedian positiivisten yllättäjien kategoriaan, mutta päätin että ansaitsee paikkansa parhaiden listallani. Eka kausi oli hyvä, toka vielä parempi. Hyvin tehty ja kaiken sekopäisyyden ohella osuvaa kommentointia kapitalismin ja rasismin kaltaisista isoista teemoista. Ei varmastikaan sovi kaikille (paljon verta, suolenpätkiä ja naamojen repimisiä). Minä pidän, vaikka tavallisesti supersankarisadut eivät ole millään lailla suosikkiasioitani. En ole huonossa seurassa, Barack Obamakin katsoo! 😀
The Queen’s Gambit / Musta kuningatar (Netflix): ja niin shakista tuli trendikästä! 😀 Loppuvuoden puhutuin sarja ansaitsi kehunsa. Edelleen olen sitä mieltä, että lässähti hieman lopussa, mutta tästä huolimatta ehdottomasti yksi vuoden parhaista. Tuleva supertähti Anya Taylor-Joy oli roolissaan huippu – samoin nuorta Beth Harmonia esittänyt Isla Johnston.
Le Bureau (Yle Areena): teknisesti ottaen tämä kaikkien aikojen parhaaksi ranskalaissarjaksi kutsuttu agenttitarina alkoi jo 2015, mutta Suomessa sen viisi tuotantokautta tuli katsottavaksi 2020. Pääsee siis yhtenä loisteliaana kokonaisuutena parhaiden listalleni nyt. Kaikkien kehujensa arvoinen – enkä minä edes ole pitkään aikaan jaksanut keskittyä tämänkaltaisiin jännäridraamoihin.
Positiiviset yllättäjät
Teenage Bounty Hunters (Netflix): höpsö nimi, yllättävän hyvä sarja. Olisi ansainnut toisen kauden. On paljon enemmän kuin hölmöltä kuulostava juonensa; teini-ikäiset kaksostytöt Sterling ja Blair kyllä päätyvät vahingossa palkkionmetsästäjiksi, mutta höpsöilyn ohessa sarja tarjoaa raikasta kommentointia esimerkiksi seksuaalisuudesta ja uskonnosta.
Crash Landing On You (Netflix): vuonna 2020 opin ainakin sen, että miljoonia juonenkäänteitä tykittävä korealainen draamasarja on hyvää lääkettä keskittymisongelmaan. Viime vuonna julkaistu CLOY oli noin muutenkin piristävä sarjatuttavuus syksyn pimeydessä. Netflixiin tuli juuri korealainen Start-up, jonka meinasin ottaa katseluun. Yhden k-draaman kokemuksella luulen hallitsevani genren jo vähän paremmin. Ainakin osaan varautua siihen, että jaksot ovat suuuuperpitkiä.
Cheer (Netflix): alkuvuoden dokkaritapaus. Oli hyvä ja kantaa, vaikka cheerleading ei lajina olisikaan kiinnostuslistan kärkipäässä. Oikeastaan juuri silloin tämä mainiosti tehty dokkarisarja kannattaa katsoa.
Better Call Saul (Netflix): löytyy vuosi toisensa jälkeen parhaiden sarjojen listoilta. En ole nähnyt jaksoakaan. Toisaalta olen se tyyppi, joka ei ole katsonut edes Breaking Badiä. Better Call Saulin kanssa samaa sarjaa on Ozark. En ole katsonut minuuttiakaan, ja silti olen siinä uskossa, ettei sarja voi olla niin hyvä kuin sanovat. Taidan ajatella niin myös Better Call Saulista.
Mrs. America (Hulu, HBO): minisarja oli niin täynnä laatunäyttelijöitä, että jo senkin perusteella oli syytä olla hyvä. Ja taisi ollakin!
Lovecraft County (HBO): todennäköisesti liian jännä mulle, mutta teemaltaan ikävän ajankohtainen juuri vuonna 2020, vaikka sijoittuukin 1950-luvulle.
Ted Lasso (Apple TV+): pidän äärimmäisen huvittavana sitä, että vuosia vanhoista NBC:n valioliigamainoksista muokattiin komediasarja! Ja se sarja on kuulemani mukaan vielä hyvä! Apple plussan Ted Lasso yhdistää kolme asiaa, joista pidän: leppoisan hyvän mielen komedian, Valioliigan ja Saturday Night Liven (päätähti Jason Sudeikisin muodossa). Mutta eihän ihmisellä nyt vaan voi olla miljoonaa suoratoistopalvelua, joten jäänyt näkemättä.
Positiivinen yllättäjä, jota en ole nähnyt
The Flight Attendant (HBO): olen lukenut hyviä asioita tästä Chris Bohjalianin samannimiseen trilleriin perustuvasta minisarjasta. Ei ilmeisesti ole mikään Suuri ja Mahtava Laatudraama, vaan hyvin tehty ja itselleen naurava, hauska ja hullunkurinen murhajännäri. Olen iloinen Kaley Cuocon puolesta. Tuntuu, että hän ei koskaan saanut The Big Bang Theoryssa kaikkea ansaitsemaansa huomiota.
Sarja, jota ilmankin olisin pärjännyt
Tiger King (Netflix): mitä enemmän mietin, sitä enemmän tämä dokkarisarja tekee minut vihaiseksi. Oli ensimmäisiä eristätymisajan kollektiivisen somekatselun sarjoja, joten pisteitä kai siitä. Antoi ainakin jotain muuta ajateltavaa. Mutta silti. 2020 olisi kyllä tarjonnut tarpeeksi omituisia ja raivostuttavia käänteitä ilman Tiger Kingiäkin. Ja minä olisin ollut täydellisen tyytyväinen, jos en olisi koskaan kuullut Carole Baskinin nimeä.
Vuonna 2020 päättynyt sarjat, jota jään kaipaamaan
Schitt’s Creek (CBC, C More): onko huonompaa vuotta lopettaa yksi kaikkien aikojen parhaista hyvän mielen komediasarjoista kuin 20hiton20?! Onneksi A Little Bit Alexis soi päässäni todennäköisesti vielä vuonna 2080.
Sarjat, joita en katsonut loppuun
Lucifer, vitoskausi (Netflix): olen aiemmin katsonut Luciferia ihan kohtalaisella menestyksellä. On ollut sopivan höttöistä viihdettä. Ja on sitä varmaan vieläkin, mutta en vain päässyt kesällä julkaistussa viidennessä kaudessa tokaa jaksoa pidemmälle. Mun ongelma lienee se, että en fanita Luciferin ja Chloen rakkaustarinaa, vaikka yleensä fanitan kaikkia rakkaustarinoita.
Killing Eve (HBO): aloitin kovalla tohinalla, lopetin kuin seinään. Ongelma taisi olla se, että yritin katsoa sarjaa jakso per viikko -tahdilla telkkarista. Sitten unohdin aina, milloin pitikään olla telkkarin ääressä. Olen kuullut huhuja, että tänä vuonna tullut kolmas tuotantokausi ei olisi ollut yhtä hyvä kuin edeltäjänsä…?
Never Have I Ever (Netflix): tämän laitan sen piikkiin, että sarjoja on vain niin paljon. Ei ehdi kaikkea. On hyvä! Ja pidän Mindy Kalingista! Ja John McEnroe! Virkistävän erilainen teinisarja, mainio päätähti (Maitreyi Ramakrishnan)… kaikki palaset kohdillaan. Ja silti jumituin tokaan jaksoon. It not you, it’s me, Never Have I Ever.
Dead to Me, kakkoskausi (Netflix): en edes aloittanut tokaa tuotantokautta. En tiedä miksi. Saanut kehuja ja kaikkea. Vetoan kai taas ajanpuutteeseen.
Virgin River (Netflix): tuota, tuota… saattaa olla, että silmien pyörittelijä minussa otti vallan, enkä koskaan kyennyt antamaan kunnon tilaisuutta tälle romanttiselle draamalle. Pääsin kolmanteen jaksoon asti. Tosin tätäkin enemmän ongelmana oli, että vertasin sarjaa koko ajan Hart of Dixieen. Hyvin samantyyppiset lähtöasetelmat ja hyvä luoja, sama näyttelijäkin täysin identtisessä roolissa! Virgin River on kuin Hart of Dixie ilman huumoria ja leppoisaa meininkiä. Ja sori, mutta Zoe ja Wade voittavat Melin ja Jackin sata-nolla.
Space Force (Netflix): mulla oli ihan semikorkeat odotukset tästä komediasta, koska sen taustalla hääri The OfficenGreg Daniels ja Steve Carell. Jälkimmäinen on myös pääosassa. Plus näyttelijäkaartissa on Ben Schwartz, jolle ikuisena Parks and Rec -fanina haluan vain hyviä asioita. Mutta… en tiedä, en päässyt ekaa jaksoa pidemmälle. Muuttuiko se jossain kohtaa hyväksi? En voi ymmärtää, miksi Netflix uusi sarjan toiselle kaudelle, samalla kun moni paljon parempi joutui pandemialeikkurin uhriksi (GLOW, Teenage Bounty Hunters…). Epäilen, että nimekäs päätähti vaikutti asiaan.
PS. Kiitos, jos olet lukenut Suosikkiasioiden sarjahöpinöitä tänä omituisena vuotena. 🙂
