Kategoriat
Ajattelin tänään Tyypit

Saako feministi kritisoida julkkisnaisten vaatevalintoja? Tapaus Olivia Munn

Kirjoitus on alun perin julkaistu 29.4.2019 Lilyssä.

Suosikkiblogi: Go Fug Yourself

Rakastan Go Fug Yourself -nimistä muoti- ja julkkisblogia. Jos uutissaitteja ei lasketa, Go Fug Yourself on todennäköisesti pisin internet-suhteeni; olen lukenut sitä lähes päivittäin reilun vuosikymmenen ajan. Ehdotonta suosikkikamaa siis.

Go Fug Yourself* on kahden yhdysvaltalaisnaisen, Jessica Morganin ja Heather Cocksin (somessa @fuggirls) luomus. Sen ideana on kirjoittaa humoristisesti muodista ja julkkisten vaatevalinnoista – arvostella, kritisoida, kehua, ylistää ja ihmetellä. Muodin, vaatteiden ja julkkisten lisäksi blogissa kirjoitetaan laajasti muistakin populaarikulttuurin alueista: sarjoista, elokuvista, kirjoista, musiikista, urheilusta… iso ja tärkeä osa blogia on myös eri maiden, etenkin Brittien, kuninkaallisten tekemiset (ja asut).

*Blogin nimi on tietysti väännös alatyylisestä Go Fuck Yourself -ilmaisusta. Fug-termillä viitataan puolestaan ilmaisuun fucking ugly (=fugly), tosin Go Fug Yourselfissä se on käännetty tarkoittamaan fantastically uglya, fantastisen rumaa.

Minä pidän Go Fug Yourselfistä, koska se tekee muodista (ja laajemmin populaarikulttuurista) hauskaa. Jessica ja Heather ovat taitavia kirjoittajia, jotka heittävät hyvää ja fiksua läppää. Sarkastista ja iskevää, muttei koskaan liian ilkeää (toki se, mikä lasketaan ilkeäksi riippuu lukijasta).

Vuosien varrella Go Fug Yourselfin lukijoista on muodostunut tiivis verkkoyhteisö, Fug Nation, jossa on omat sisäpiirivitsinsä, perinteensä, puhetapansa ja mikä tärkeintä, sääntönsä. Kaikkein tärkein sääntö on se, että julkkisten ulkonäköä tai vartaloa ei arvostella negatiivisesti. Ketään ei saa haukkua, kenenkään vartaloa ei saa mollata. Kukaan ihminen ei ole fugly, arvostelun kohteena ovat vaatteet ja muoti. Eli on ok sanoa, että onpas tuolla tyypillä kamala mekko, muttei koskaan ok sanoa, että onpas kamala/ruma/liian lihava/liian laiha tyyppi. Go Fug Yourself on kehopositiivinen, hauska ja feministinen, Fug Nationin jättämiä kommentteja myöten. Tai niin minä sen näen. Kaikki eivät nimittäin ole samaa mieltä.

Hollywood-tähti Olivia Munn julkaisi pari päivää sitten sosiaalisen median tileillään ”esseen”, jossa hän kritisoi voimakkaasti Jessicaa, Heatheria ja heidän blogiaan. A short essay on the ugly behaviours of the @Fuggirls, Munn kirjoitti saatetekstiksi ja antoi sitten palaa. Hän syytti bloggaajia tekopyhiksi ja rivien välistä myös epäammattimaisiksi ja antifeministisiksi. Go Fug Yourselfin Munn rinnasti lukiolaispoikiin, jotka laittavat tyttöjä paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella.

”Blogs like theirs have been around for awhile, with their snarkiness and hypocrisy on full display. And we’ve accepted it because as women we’ve been conditioned to believe that being publicly chastised for our weight, our looks, or our choice in clothing is an acceptable part of our existence. We’ve been conditioned as women to feel that we must look and dress a certain way to be accepted. If there’s anything we’ve been able to glean from the past two years, it’s that girls and women have been emotionally and physically targeted and abused for years yet have remained silent because collectively we all believe that our voices, our pain, our existence only mattered with conditions attached

— A lot of people have had to wake up and acknowledge the part they’ve played in the suppression of women. And to The Fug Girls and all of your peers: Just because you’re woman doesn’t mean you’re not part of the problem. The world woke up in 2017 but you stayed sleeping”.

Munnin kirjoitus luettavissa kokonaisuudessaan täältä.

Go Fug Yourselfiä tuntemattomille Munnin kirjoitus saattaa – ainakin osin – kuulostaa ihan pätevältä. Siinä on jaloja, hyvin kirjoitettuja ajatuksia. Naisten painon ja ulkonäön arvosteleminen on väärin, tietysti on! Minä kuitenkin tunnen Go Fug Yourselfin, olen tuntenut reilusti yli kymmenen vuotta. Munnilla on eittämättä hyvät motiivit ja tarkoitusperät kirjoitukselleen, mutta hän ei olisi voinut valita kohdettaan yhtään huonommin.

On taatusti raskasta, kun omia vaatevalintoja ruoditaan ympäri internetiä. Olivia Munnilla on täysi oikeus pahoittaa mielensä siitä, että bloggaajat heittävät läppää hänen raidallisen housupukunsa kustannuksella. Hän varmasti itse piti valitsemastaan (stylistin valitsemasta?) asusta, tunsi olonsa tyylikkääksi ja kauniiksi. Olivia Munnin housupuvun kritisoiminen on kuitenkin täysin eri asia kuin Olivia Munnin kritisoiminen. Ja viimeiseen asti body sheimausta välttävän humoristisen MUOTIblogin humoristiset MUOTIkritiikit ovat hyvin kaukana naisten objektivoinnista ja hyväksikäytöstä.

Eikö niin? Vai olenko lukenut Go Fug Yourselfiä liian pitkään nähdäkseni sen huonot puolet?

Eikö vaatteet ole lopulta vain vaatteita, asia, jota ei pidä ottaa liian vakavasti? Eikö muoti ole yksi taiteen muoto ja näin ollen täysin legitiimi kritiikin ja arvostelun kohde?

Go Fug Yourself on muotiblogi, jossa – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – ei body sheimata tai arvostella kenenkään ulkonäköä. Blogissa myös  – toisin kuin Olivia Munn antaa ymmärtää – kritisoidaan (ja kehutaan!) naisjulkkisten lisäksi miesjulkkistenkin tyyliä. Jos Olivia Munn todella pitää lämminhenkisesti kuittailevaa muotiblogia osallisena naisten alistamisen kulttuuriin, eikö hänen sitten pitäisi kritisoida myös isoja mediataloja, joiden lehdet ja verkkosaitit GFY:n tavoin arvostelevat julkkisten asuja, julkaisevat best dressed ja worst dressed -listojaan. On paljon puhuvaa, että Munn päätti ottaa tähtäimeensä kahden naisen pyörittämän itsenäisen muotiblogin eikä esimerkiksi Condé Nastia (jonka lehtien kansikuvissa Olivia Munn todennäköisesti haluaa nähdä itsensä). Kuka tässä onkaan tekopyhä?

En ole mikään asiantuntija, mutta ymmärtääkseni muoti on merkittävä pala nykyistä julkkiskulttuuria. Kun näyttelijä tai laulaja astuu punaiselle matolle, hän asettaa oman asunsa arvostelun kohteeksi, piti hän siitä tai ei. Kenenkään ei tarvitse sietää henkilöön tai ulkonäköön menevää arvostelua, mutta punaisella matolla sen näyttelijän tai laulajan asun arvostelu on fair game. Usein näyttelijän tai laulajan yllä on vielä stylistin valitsema, kuuluisalta muotitalolta ilmaiseksi lainaan saatu asukokonaisuus. Jos se asukokonaisuus sattuu bloggaajan tai blogin lukijan subjektiivisen mielipiteen mukaan olemaan vähemmän onnistunut, sen mielipiteen ilmaiseminen ei kai tee kenestäkään huonoa ihmistä. Tai huonoa feministiä, joka on mukana ylläpitämässä naisia alistavia rakenteita. Eihän? Mekot mekkoina ja ihmiset ihmisinä?

PS. Viikon päästä, maanantaina 6. toukokuuta on taas fashion’s biggest night, Met Gala. Suunnittelijat, stylistit, meikkaajat ja hiustaiteilijat laittavat parastaan peliin luodakseen mieleenpainuvia asukokonaisuuksia, luodakseen taidetta. Met Galan yliampuvien/upeiden/ outojen/kauniiden muotiluomusten yksi tarkoitus lienee se, että niistä puhutaan, kritisoidaankin?

Olisi aika tylsää, jos Met Galan asuja saisi vain kehua.

Kuva: gofugyourself.com (ruutukaappauksia)

Kategoriat
Ajattelin tänään Kirjat Tyypit

Mitä jos suosikkikirjasi kirjoittaja onkin idiootti?

Kirjoitus on alun perin julkaistu 26.3.2019 Lilyssä.

Suosikkikysymys: Saako teoksen erottaa tekijästään?

Edit. Free Palestine. Viimeistään vuoden 2023 tapahtumien jälkeen on sanottava, että mulla olisi alun alkaen pitänyt olla parempaa ymmärrystä niin monesta asiasta. Nyt koko kirjoitukseni vaikuttaa todella naiivilta. Jätän sen kuitenkin julki ja otan opikseni.

Jali ja suklaatehdas on yksi suosikkielokuvistani. Se 2000-luvun versio Johnny Deppeineen ja Freddie Highmoreineen siis, en ole tarpeeksi kultivoitunut cinephile fiilistelläkseni 1970-luvun Willy Wonka & the Chocolate Factorya.

Olen nähnyt Jali ja suklaatehtaan noin viisikymmentä miljoonaa kertaa. Suurin piirtein. Rakastan yli kaiken sitä kohtausta, jossa Jali löytää oman kultaisen pääsylippunsa. ”The last Golden Ticket! It’s mine!” Kyllä! Yksi suosikkikohtauksistani ikinä.

Koska pidän elokuvasta, pidän tietysti myös kirjasta. Eikä Jali ja suklaatehdas ole ainoa Roald Dahlin  satu, jota rakastan. Ainakin yhtä paljon rakastan Matildaa – sekä kirjaa että leffaa. Lapsena puolestaan lainasin kirjastosta uudestaan ja uudestaan Kuka pelkää noitia -kirjan. Se oli suosikkini.

Roald Dahl, rakastettu brittiläinen satusetä. Kuinka paljon olenkaan hänen tarinoitaan rakastanut! Ja kuinka paljon iloa ja ihmetystä hän onkaan tarinoillaan tuonut maailmaan. Miljoonat ihmiset, miljoonat lapset ovat rakastaneet jotain hänen luomaansa. Rakastaneet Willy Wonkaa, Matildaa, JaakkoaIsoa Kilttiä Jättiä

Oli muuten hävittäjälentäjä, tuo herra Dahl. Hän palveli Brittien kuninkaallisissa ilmavoimissa toisessa maailmansodassa. Cool ja cool, taiturimainen kirjailija ja vielä lentäjä-ässä ja sotasankari.

Mutta… Tiedättekö sen sanonnan, jonka mukaan ei koskaan pitäisi tavata sankareitaan? Tänä päivänä sen voisi päivittää muotoon älä koskaan googlaa sankareitasi.

Koska vähemmän cool?

Se, että Roald Dahl oli tunnettu antisemitistisistä ajatuksistaan.

Brittilehdet, muun muassa Telegraph ja The Guardian, uutisoivat viime vuonna kuinka Royal Mint, Brittien Kuninkaallinen rahapaja, oli evännyt suunnitelmat Dahlin uraa ja elämää kunnioittavasta juhlarahasta.

”Associated with antisemitism and not regarded as an author of the highest reputation”, lehdet siteerasivat alun perin The Guardianin käsiinsä saamaa Royal Mintin vuodelta 2014 peräisin olevaa päätöslauselmaa.

Yhdistetty antisemitismiin. Ei hyvä, sen tietää jokainen joka on ollut yhtään hereillä historian tunneilla.

Guardian kertoo, että  Dahlin juutalaisvihamielisyys sai potkua 1980-luvun lopulla Libanonin sodasta. Israel valtasi Libanonin vuonna 1982, ja vuotta myöhemmin Dahl antoi seuraavan kyseenalaisen kommentin brittiläiselle New Statesman -lehdelle:

”There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity, maybe it’s a kind of lack of generosity towards non-Jews. I mean, there’s always a reason why anti-anything crops up anywhere; even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason”.

Vuonna 1990, kuukausia ennen kuolemaansa Dahl myönsi antisemitisminsä Independentin haastattelussa. Dahlin viha kumpusi edelleen Libanonin sodasta. Hänen mielestään Israelin toimista ei kirjoitettu eikä niitä tuomittu, sillä ”lehdet ovat pääasiallisesti juutalaisomisteisia”.

”I’m certainly anti-Israeli and I’ve become antisemitic in as much as that you get a Jewish person in another country like England strongly supporting Zionism. I think they should see both sides. It’s the same old thing: we all know about Jews and the rest of it. There aren’t any non-Jewish publishers anywhere, they control the media”, Dahl totesi.

En ala väittämään, että minulla olisi Wikipedia-artikkeleita syvempää ymmärrystä Libanonin sodasta. Ovat kovin monimutkaisia asioita, kaikki Israeliin liittyvä. Mutta asia, joka on mielestäni yksinkertainen: jos yrität edes sivulauseessa millään tavalla puolustaa holokaustia (=There is a trait in the Jewish character that does provoke animosity — even a stinker like Hitler didn’t just pick on them for no reason), olet pahimman luokan idiootti.

Ja näin päästään ongelmaan.

Minä rakastan Jali ja suklaatehdasta. Rakastan Matildaa. En vain voi mitään sille, että jossain mieleni kulmassa rakastamieni satujen päällä on varjo. Kun nyt katson kuinka Jali löytää kultaisen pääsylippunsa, mielessäni käväisee ajatus siitä, kuinka Jalin ja Willy Wonkan ja Umppa-Lumppien ja lasihissin ja koko sen värikkään satumaailman takana on  ikävä tyyppi ikävine ennakkoluuloineen.

Siellä mieleni kulmassa kysyn itseltäni, saanko rakastaa satuja, joiden kirjoittaja oli – omien sanojensakin mukaan – antisemitisti? Saanko erottaa sadut niiden ikävästä kirjoittajasta, rakastaa niitä kaikesta huolimatta? Pitää Jalin sydämessäni, unohtaa Roald Dahlin puheet.

Saanko erottaa teoksen tekijästään?

Olen miettinyt näitä juttuja aika paljon viime aikoina. Niin on varmasti aika moni muukin.On ollut vaikeaa välttyä näkemästä ja kuulemasta niitä uutisia.

Minä en ole koskaan ollut Michael Jacksonin fani, mutta voisin kuvitella että moni hänen musiikkiaan rakastava käy tällä hetkellä läpi jonkinnäköistä sisäistä ristiriitaa. Vaakakupissa painavat vakavat syytökset ”popin kunigasta” kohtaan – ja toisaalta kaikki ne kappaleet, jotka voivat olla itselle hyvin merkityksellisiä. Pitäisikö niiden kuunteleminen ja niiden rakastaminen lopettaa? Onko mahdollista tuomita Jacksonin (väitetyt) teot, ja silti rakastaa Billie Jeania ja Thrilleriä?

Woody Allen on itselleni melko yhdentekevä henkilö. Olen tainnut elämäni aikana nähdä kokonaan vain yhden hänen elokuvistaan, Vicky Cristina Barcelonan. Olen kuitenkin lukenut syytöksistä, joita hänen adoptiotyttärensä on esittänyt. Dylan Farrow’n mukaan Allen käytti häntä lapsena seksuaalisesti hyväkseen (Allen on kiistänyt väitteet, eikä häntä vastaan ole koskaan nostettu syytteitä). Minä uskon lähtökohtaisesti uhria, joten uskon myös Dylan Farrow’ta. En enää halua nähdä yhtäkään Woody Allenin elokuvaa.Tästä periaatteesta on helppo pitää kiinni, koska eihän hänen elokuvansa olleet minulle alun alkaenkaan millään lailla tärkeitä.

Mutta mitä jos Woody Allen ei olisi yhdentekevä tyyppi? Mitä jos hän olisi se tyyppi, joka on tehnyt suosikkielokuvani? Mitä jos olisin aina rakastanut vaikka Annie Hallia? Saisinko edelleen rakastaa sitä?

Olisi kiva, jos minulla olisi päteviä vastauksia, mutta eihän minulla ole. En minä tiedä, onko edelleen soveliasta rakastaa Michael Jacksonin musiikkia. En minä osaa sanoa, onko ok pitää Annie Hallia suosikkielokuvanaan. Tai saako yhä katsoa Bill Cosby Show’taHouse of CardsiaHarvey Weinsteinin tuottamia leffoja…

Ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes julkaisi vuonna 1967 esseen La mort de l’auteurTekijän kuolemaBarthesin kuuluisan ajatuksen mukaan tekstiä ei luo kirjoittaja vaan lukija.Teksti on erotettava kirjoittajastaan, ja perimmäinen merkitys riippuu siitä, miten lukija merkityksellistää sen. Kirjoittajalla ei ole kontrollia tekstistään, vaan lukijat synnyttävät ja merkityksellistävät sen aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaja, tekijä, on kuollut, hänen ajatuksillaan tai näkemyksillään ei ole mitään merkitystä.

”The reader is the very space in which are inscribed, without any being lost, all the citations a writing consists of; the unity of a text is not in its origin (=kirjoittaja), it is in its destination (=lukijat)”.

Barthesin ajatus on helppo ratkaisu ongelmaan, joka liittyy Roald Dahlin, Michael Jacksonin ja Woody Allenin (ja muiden ikävien tyyppien tai väitettyjen ikävien tyyppien) teoksiin. Tekijä on kuollut. Vain sillä on väliä, mitä minä – lukija, kuuntelija, katsoja – ajattelen. Barthes antaa luvan erottaa teos ja tekijä toisistaan.

Ja kyllä minä osin ostankin Barthesin mietteet. Eihän Jali ja suklaatehdas ole pelkästään joku satu jonka joku vähemmän mukava brittijamppa joskus kirjoitti. Minähän olen vuosikaudet merkityksellistänyt sitä satua, tehnyt siitä jotain enemmän, tehnyt siitä jotain, joka kuuluu minulle. Minä olen koodannut siihen itseäni, omia ajatuksiani ja omia muistojani. Ihan sama, mitä Roald Dahl oli, sanoi ja ajatteli. Hän ei merkityksellistä Jali ja suklaatehdasta, minä merkityksellistän.

Mieleni kulmassa nakuttaa silti. Vaikka teoksen ja tekijän erottaminen olisikin teoriassa helppoa, käytännössä se on paljon monimutkaisempaa. Sitä yrittää järkeillä ja argumentoida puoleen ja toiseen, ja yhtäkkiä onkin päätynyt miettimään, mikä paha teko on kaikista pahin tai minkälainen merkitys kullakin väitetyllä hirviöllä on ollut yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Sitä päätyy miettimään monisyisiä kysymyksiä kuten sitä, painaako vaakakupissa enemmän muutamat antisemitistiset kommentit vai se, että on kirjoittanut miljoonia lapsia ilahduttaneita satukirjoja.Kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.

Noh, yhden asian ainakin tiedän. Vaikka Barthes kuinka tarjoaa tilaisuutta, minä en pysty erottamaan teosta tekijästään. En täysin ainakaan. Barthes voi tappaa tekijöitä ja minä voin rakastaa Jali ja suklaatehdasta, mutta ympärillä leijuvista haamuista on kovin vaikea päästä eroon. Ovat aina siellä, mieleni kulmassa.

LUE MYÖS:

Kategoriat
Ajattelin tänään Suosittelen Tyypit

Monica Lewinsky – uusi suosikkityyppini

Kirjoitus on alun perin julkaistu 19.3.2019 Lilyssä.

Suosikkityyppi: Monica Lewinsky

Kuva: HBO / Last Week Tonight with John Oliver

Vahvaakin vahvempi suositus tuoreimmalle Last Week Tonightin (HBO) jaksolle.

John Oliver käsittelee jakson pääjutussa (jotka löytyvät aina YouTubesta) julkista häpäisyä – aihetta, joka on netin myötä noussut yhä enemmän ja enemmän esille. Anonyyminä on helppo huudella ja naureskella milloin millekin ja kenellekin – ja niin kovin helppo unohtaa, että some-myrskyjen keskellä on ihan oikea ihminen, jolla on ihan oikeat tunteet.

Oliver tuo esille, kuinka julkisella nöyryytyksellä voi olla hyvätkin puolensa. Vaikkapa rasistisia kommentteja laukovat ikävät tyypit joutavatkin joutua sheimatuiksi jos he laukovat ikäviä mielipiteitään julkisuudessa.

Mutta sitten on se toinen puoli. Se, kun tavallinen ihminen yhtäkkiä repäistään keskelle julkista paskamyrskyä. Siinä Oliver nostaa esimerkiksi Monica Lewinskyn.

Lewinsky tunnetaan tietysti historian kuuluisimman salasuhteen toisena osapuolena: hänellä oli 1990-luvulla suhde Yhdysvaltojen silloisen presidentin Bill Clintonin kanssa. Kun suhde levisi julkisuuteen, Lewinsky joutui ennennäkemättömällä voimalla median ja netin haaskalintujen armoille. Hänen persoonaansa, ulkonäköään, perhettään ja tekemisiään riepoteltiin julkisuudessa vuosikaudet hyvin, hyvin karulla tavalla.

Last Week Tonightin lopuksi Oliver haastattelee Lewinskyä – ja hitto vie kuinka fiksulta, sympaattiselta ja hauskalta tyypiltä Lewinsky vaikuttaakin. Hän joutui parikymppisenä nuorena naisena käymään läpi valtavan julkisen paskamyrskyn ja kestämään jatkuvaa kiusaamista, mutta selviytyi tuosta mankelista lopulta ulos kunniakkaasti – ja onnistui säilyttämään kaiken keskellä arvokkuutensa ja jopa huumorintajunsa. Huikea nainen! Tekee muuten tätä nykyä aktiivisesti töitä nettikiusaamisen kitkemiseksi. Ja on mainio seurattava Twitterissä.

Haastattelussa Lewinsky kertoo muun muassa miksei koskaan vaihtanut skandaalissa tahriutunutta nimeään. Jakso alla ja täällä.

En oikeasti ymmärrä, kuinka Lewinsky onnistui kestämään kaiken julkisen riepottelun. Ja kuinka hän onnistui lopulta kääntämään sen joksikin positiiviseksi, eikä antanut skandaalin määritellä itseään.

Lewinskyn painavat, kokemuksen syvällä rintaäänellä lausumat kommentit ovat joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on olla kiltti – netissäkin. Jotkut ehkä ansaitsevat julkiset paskamyrskyt, mutta monesti ikävät kommentit lentävät kohti ihan tavallista tyyppiä, joka on ehkä sattunut tekemään sen yhden ratkaisevan virheen, kuten Lewinsky 22-vuotiaana. Ja niiden kommenttien alle on helppo hävitä ilman tukea, Lewinsky muistuttaa:

One of the things that happens with these kinds of experiences is that you start to disappear. You start to feel like you don’t matter. And I think when somebody sees you, and just acknowledges your humanity in the smallest way, it really can make a world of difference. And you don’t know – it could help save someone’s life.

PS. Suositus myös Lewinskyn vuonna 2015 pitämälle TED Talkille The Price of Shame. Se löytyy täältä.