Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

The Handmaid’s Tale ja telkkari-FOMO

Kirjoitus on julkaistu alun perin 4.6.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: ei-ahdistavat telkkarisarjat

Kuva: Hulu

Mikä aukko telkkarisivistyksestäni löytyykään! En ole katsonut yhtään jaksoa viime aikojen puhutuimmasta tv-sarjasta The Handmaid’s Talesta. Viime vuoden huhtikuussa alkanutta, Margaret Atwoodin romaaniin perustuvaa sarjaa on hypetetty joka puolella, ja se on voittanut lähes jokaisen telkkarialan palkinnon mitä voi voittaa (mm. parhaan draamasarjan Emmyn, parhaan draamasarjan Golden Globen, parhaan draamasarjan Critic’s Choicen, puhumattakaan näyttelijöiden – ensisijaisesti pääosassa nähtävän Elisabeth Mossin – saamista henkilökohtaisista palkinnoista). Tällä hetkellä käynnissä on kakkoskausi, joka on mitä ilmeisemmin ihan yhtä timanttia kuin ykkönenkin. Kolmaskin on jo tilattu.

Ja minä, joka yritän tavallisesti jotenkuten pysytellä kärryillä kuumista tv-sarjoista, olen sivuuttanut The Handmaid’s Talen ihan täysin. Okei, todellisuudessa en ole sivuuttanut, olen nimittäin ”seurannut” sarjaa lukemalla jaksorecappeja (suosikki telkkarianalyysini löytyvät Vulture.comista). Ja tässäpä ongelmani: mitä enemmän luen ja tiedän mitä sarjassa tapahtuu, sitä vähemmän haluan sitä katsoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu siltä, että missaan nyt vuosikymmenen tärkeimmän telkkaritapauksen. Tuntuu, että sitä pitäisi katsoa. Järkyttävä FOMO* yhden sarjan takia! 

Mutta kun tiedän tasan tarkkaan, mistä sarja kertoo. Se ei kerro kivoista jutuista. Se kertoo ahdistavasta dystopiasta, jossa naisia alistetaan, raiskataan ja pahoinpidellään kaikilla mahdollisilla kammottavilla tavoilla. Se kertoo miehistä, jotka kuvittelevat voivansa omistaa naisen. Se kertoo maailmasta, jossa nainen on synnytyskone, ei muuta. Toivon, että se kertoo myös pienistä valonpilkahduksista synkkyyden keskellä ja vahvoista naisista, jotka kapinoivat pahuutta vastaan, mutta sen perusteella mitä olen lukenut, ikävät ja ahdistavat jutut tuntuvat olevan kovasti voitolla. 

*Fear of missing out

Kuva: Hulu

Monissa analyyseissä on korostettu, kuinka ajankohtainen The Handmaid’s Tale on juuri nyt. Rinnastuksia on vedetty muuan Yhdysvaltojen presidenttiin, jota lukuisat naiset ovat syyttäneet seksuaalisesta ahdistelusta. Ja Me Too -liikkeeseen kaikkine järkyttävinä tarinoineen, tapaus Harvey Weinsteiniin ja lukuisiin muihin esimerkkeihin, jotka ovat osoittaneet ettei maailma ole tasa-arvon kohdalla valmis. Päinvastoin. On tuntunut siltä, että kuljetaan taaksepäin.

Kaiken tämän keskellä The Handmaid’s Talesta on tullut vähän enemmän kuin tv-viihdettä. Sarjasta on tullut varoittava esimerkki siitä, mihin ääriajattelu, naisten alistaminen ja epätasa-arvo voi johtaa. Fiktio on tietenkin aina fiktiota, mutta eihän tuo nyt niin kauhean kaukaa haetulta kuulosta. Pienistä epätasa-arvon puroista voi syntyä misogynistinen joki. 

Pahoilta asioilta ei saisi sulkea silmiään. Sehän Handmaid’s Talen yksi lähtökohta onkin; sarjan fiktiivinen valtio Gilead, entinen Yhdysvallat, pääsi kaikissa kauheuksissaan syntymään, kun tarpeeksi moni ihminen sulki silmänsä edessään tapahtuvalta asteittaiselta muutokselta:

I was asleep before, that’s how we let it happen. When they slaughtered congress, we didn’t wake up. When they blamed terrorists and suspended the constitution, we didn’t wake up either. Now I’m awake.

Silti. Kyse on kuitenkin tv-sarjasta. Voin valita sulkea silmät siltä, eikä mitään pahaa tapahdu. Olen viimeisten vuosien aikana muutenkin pyrkinyt olemaan katsomatta ahdistavia sarjoja. Vuosia fiilistelin esimerkiksi Criminal Mindsia, mutta sitten tajusin, ettei mun todellakaan kannata katsoa kaikkia niitä sairaita sarjamurhaajatarinoita. Ne alkoivat vain ahdistamaan (ja pelottamaan!).

Vaikka edelleenkin tuntuu siltä, että mun pitäisi katsoa The Handmaid’s Talea (sekä siihen kohdistuvan hypen että sarjan yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi) – ja kyllä, FOMO is real! – en vaan saa itseäni katsomaan sitä.

Miksi katsoisin sarjaa, jonka tärkein teema tuntuu olevan se, kuinka paljon kärsimystä, nöyryytystä ja väkivaltaa nainen voi kestää ennen kuin murtuu? Haluan telkkariltani iloa, en ahdistusta! Tosielämän uutisvirran seuraaminen täyttää jo ahdistus-kiintiöni. Siltä pahalta en voi sulkea silmiäni, tv-sarjalta voin.

Jep, pysyttelen Parks and Recissä.

PS. Jos katsot, suosittelen vastapainoksi esimerkiksi näitä: Parks and RecreationThe Good PlaceNew GirlThe OfficeHappy EndingsThe Mindy ProjectVeep30 Rock ja Unbreakable Kimmy Schmidt (jonka neljäs kausi muuten tuli juuri Netflixiin!).

Kategoriat
Ajattelin tänään Sarjat

Teinisarjanostalgiaa! Dawson’s Creek ja O.C. – enemmän kuin telkkaria

Kirjoitus on alun perin julkaistu 3.4.2018 Lilyssä.

Suosikkiasia: tv-sarja nostalgia / The Teinisarjat

Kuva: The WB / The CW

Onnentoivotukset ovat paikallaan! Dawson’s Creek, tuo vuosituhannen vaihteen rakastetuin teinisarja täytti 20 vuotta. Paljon onnea. Tarkalleen ottaen synttäreitä juhlittiin jo tammikuussa, sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa 20.1.1998.

Juhlavuosi nousi uudestaan esille viime viikolla, kun viihdelehti Entertainment Weekly julkaisi tuoreimman numeronsa. Lehden kannessa komeilivat sarjan tähdet tuoreessa yhteiskuvassa. Oli Dawson Leery itse, ajan hampaan hyvin kohtelema herra James Van Der Beek siis. Oli Capesidesta nelinkertaiseksi Oscar-ehdokkaaksi ponnistanut Michelle Williams kaksinkymmentä vuotta sen jälkeen, kun hän tuli tunnetuksi Jen Lindleynä. Oli Dawsonin BFF Pacey Witter eli Joshua Jackson, joka on tätä nykyä paras osa muuten superärsyttävää The Affairia (oletan, en jaksanut katsoa sarjaa ekaa kautta pidemmälle). Ja oli teinisarjojen kaikkien aikojen kuuluisimman kolmiodraaman tärkein osa Joey Potter, entinen rouva Cruise, nykyisin hyvin tasapainoiselta ja onnelliselta vaikuttava Katie Holmes.

Dawson’s Creek pyöri telkkarissa kuusi kautta vuosina 1998-2003. Vaikka sarja olisi etenkin täältä Atlantin toiselta puolen huudeltaessa helppo niputtaa vain yhdeksi teinisarjaksi muiden joukossa, se oli monella tapaa käänteentekevä. Ensinnäkin: Dawson’s Creek oli ensimmäinen nuorille suunnattu jenkkisarja, jossa puhuttiin häpeilemättömän avoimesti seksistä. Se sai konservatiiviset kriitikot (ja vanhemmat) varpailleen, mutta nuoret katsojat rakastuivat; sarjan teinit keskustelivat neitsyyden menettämisestä, masturboinnista ja hormoneista, aiheista, jotka olivat aiemmin olleet tiukasti tabuja.

Eikä seksi ole ainoa aspekti, jossa Dawson’s Creek oli tienraivaaja. Sarja edisti omalta osaltaan seksuaalivähemmistöjen representaatiota populaarikulttuurissa (sarjassa nähtiin muun muassa Yhdysvaltojen telkkarihistorian ensimmäinen vapaalla tv-kanavalla näytetty kahden miehen välinen suudelma), se tarttui yhteiskunnallisesti tärkeisiin teemoihin kuten mielenterveysongelmiin ja mikä – ainakin nuorten katsojiensa näkökulmasta – tärkeintä, siinä ei vähätelty teini-ikäisten potentiaalia. Dawson, Joey ja kumppanit saivat olla fiksuja, älykkääseen keskusteluun valmiita olevia yksilöitä, jotka samaan aikaan kävivät läpi teini-iän myllerryksiä.

Toimittaja Jonathan Bernstein on tiivistänyt Dawson’s Creekin merkittävyyden osuvasti Guardianiin kirjoittamassaan esseessä:

Dawson’s Creekin henkilöhahmot tunsivat enemmän, lukivat enemmän, välittivät enemmän, itkivät enemmän ja mikä tärkeintä, puhuivat enemmän kuin ketkään muut aikaisemmat tv-teinit. Oli se kuinka ärsyttävää tahansa, tämä asetti fiktiivisten nuorten esittämiselle standardin, josta saamme nauttia tänä päivänä. Ilman Dawson’s Creekiä ei olisi ollut O.C.:tä eikä myöhemmin Riverdalea. Dawson’s Creek ansaitsee kiitoksen siitä, että se päätti tyhmien teinisarjojen aikakauden ja muutti peruuttamattomasti nuorille aikuisille suunnattua tv-viihdettä.

Samalla kun fiilistelen Dawson’s Creekin populaarikulttuuriin jättämää jälkeä, pitää tunnustaa, että henkilökohtaisella tasolla sarja on omassa elämässäni jokseenkin epämerkittävä. Tälle on luonnollinen selitys: olin sarjan pyöriessä aavistuksen liian nuori. Olin vasta 10-vuotias, kun sitä alettiin esittää Suomessa (v. 1999), joten teinisarjat eivät ihan vielä olleet ajankohtaisia. Muistan kyllä katsoneeni jakson sieltä, toisen täältä (mahdollisesti uusintoja?), mutta en aivan ehtinyt kovimman fanitusjunan kyytiin. Sarja oli joka tapauksessa supersuosittu, ja voisin veikata, että moni 1980-luvun alkupuoliskolla syntynyt oli Suomessakin joko Team Dawson tai Team Pacey.

Oman nuoruuteni Dawson’s Creek eli The Teinisarja oli O.C, joka alkoi Yhdysvalloissa samana vuonna kuin Dawson’s Creek loppui, 2003. Kun sarja starttasi Suomen telkkarissa marraskuussa 2004, meitsi oli viisitoista ja ilmeisen valmis välittämään Ryan Atwoodin ja Marissa Cooperin tuhoon tuomitusta teinirakkaudesta (tosin let’s be real, Seth ja Summer oli miljoona kertaa parempi pari kuin angstailevat Ryan ja Marissa).

O.C. on viimeinen tv-sarja, jonka muistan seuranneeni alusta loppuun tavalla, joka näin streamaamisen kulta-aikana tuntuu kovin kummalliselta: telkkarista yksi jakso kerrallaan (tiistaisin maikkarilta!). Herranen aika kuinka tuskallista oli odottaa kokonainen viikko seuraavaa jaksoa.

Vaikka Dawson’s Creek oli ehtinyt monilta osin raivata tietä, O.C.:llakin on omat meriittinsä teinisarjojen ja laajemmin koko populaarikulttuurin kehitystarinassa. Sarja popularisoi indie-musiikin (popularisoitu indie, oksymoron?), teki nörttiydestä coolia ja mikä silmiinpistävintä, aloitti uudenlaisten tosi-tv-sarjojen aallon.

Vuosi sen jälkeen, kun O.C. oli rynnistänyt teinien sydämiin, MTV reagoi suosioon realitysarjalla Laguna Beach: The Real Orange County. Eipä olisi Lauren Conradista ja Kristin Cavallarista tullut julkkiksia ilman O.C.:tä. Ja mihin sijoittuikaan ensimmäinen The Real Housewives -versio? Niinpä, Orange Countyyn tietysti. Yhtäkkiä merenrantahuviloissa asuvat etuoikeutetut jenkkiperheet olivatkin telkkaritodellisuutta, ja ihmiset halusivat tietää, minkälaista heidän elämänsä ”oikeasti” on. Jos nyt vedetään kunnolla mutkia suoriksi, O.C.:n vaikutuksen rippeitä voi nähdä muuan Kardashianin klaanin nousussa tosi-tv:n kuninkaallisiksi.

Mutta se O.C.:n kulttuurisesta merkittävyydestä. Mulle sarja on yksinkertaisesti pieni pala nuoruusvuosia, aina ja ikuisesti teinisarja numero yksi. O.C.:n päättymisestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja moni asia on varmasti muuttunut, mutta näin nostalgianäkökulmastakin sarja on kestänyt hyvin aikaa. Tai ainakin kaksi ekaa kautta on kestänyt, nehän ne parhaat ja uudelleenkatsomisen arvoiset kaudet ovat (kauhukseni huomasin, että sarja on poistunut Netflixistä! Mitä nyt katson kun olen teininostalgian tarpeessa?).

O.C.n paras jakso on muuten ekan kauden The Telenovela (jakso 20) – ihan vain tämän kohtauksen takia. Seth ja Summer voittavat kaikki muut teinisarjojen parit satanolla! Ja mitkä telkkarijumalat taikoivatkaan tuon ikonisen O.C.-hetken yhdeksi palaseksi Wilson Bethelin, joka sittemmin ihastutti Rachel Bilsonin toisena suurena tv-rakkautena Wade Kinsellana aivan liian aliarvostetussa Hart of Dixiessä. 

Jep, teinisarjoja saatetaan vähätellä ja pitää tyhjäpäisenä tv-hömppänä, mutta parhaimmillaan (ja joissain tapauksissa pahimmillaan) ne ovat massat yhteen kerääviä sukupolvikokemuksia, joilla on valtava vaikutus nuorisokulttuuriin ja laajemmin koko ympäröivään yhteiskuntaan. Joskus vaikutus on isossa kuvassa jotain hyvin triviaalia, kuten miten nuoret pukeutuvat tai minkälaista musiikkia he kuuntelevat, mutta teinisarjoilla on myös kyky nostaa esille äärimmäisen isoja ja tärkeitä teemoja koulukiusaamisesta ja mielenterveysongelmista seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin.

Ja plussana: kun teinivuodet on tullut ohitettua, ne tarjoavat mainion tilaisuuden nostalgisointiin #californiaaaaaaa…..

Nostalgiasta puheen ollen: Dawson’s Creekin 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Entertainment Weekly kokosi tähdet yhteen muistelemaan menneitä ja keskustelemaan sarjasta. Näyttelijöiden ohella ääneen pääsee sarjan luoja Kevin Williamson, joka taustoittaa mainiosti sarjan ja hahmojen luomisprosessia. 55 minuuttia kestävässä pätkässä haastatellaan myös asiantuntijoita, jotka kertovat, mikä teki Dawson’s Creekistä niin suositun ja vaikutusvaltaisen teinisarjan. Ja sivutaanpa siinä mahdollisesti yhtä kuuluisaa meemiäkin…

You don’t have to wait for your live to be over to watch it (sorrynotsorry): mainio minidokkari löytyy PeopleTV:stä.

Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita: 

How Dawson’s Creek begat the Teen TV boom (Entertainment Weekly / Kristen Baldwin / 2018)

Cheers for tears! How Dawson’s Creek helped teen TV get emotional (The Guardian / Jonathan Bernstein / 2017)

The Legacy of ”The O.C.” (Complex / Tara Aquino / 2013)

Why ”The O.C.” Is Worth More Than Just Nostalgia (Junkee.com / Stephanie van Schilt / 2017)

Kategoriat
Sarjat Suosittelen

Varoitus: tulet rakastumaan tähän tv-sarjaan

Kirjoitus on alun perin julkaistu 2.4.2018 Lilyssä.

Suosikkisarja just nyt: The Marvelous Mrs. Maisel (Prime Video 2017)

Kuva: Prime Video

Olen rakastunut! Rakkauteni kohde on tv-sarja, The Marvelous Mrs. Maisel nimeltään. Herranen aika kuinka hurmaava tv-sarja. HURMAAVA! Enkä edes käytä sanaa hurmaava.

Oikeasti, jos et ole vielä ehtinyt tutustua Amazon Primen suht’ tuoreeseen draamakomediaan, juokse, älä kävele! Mene jo! Lupaan, että The Marvelous Mrs. Maisel tulee viemään sydämesi. Varoitus: sarjaa on tällä hetkellä tarjolla vain ensimmäisen kauden kahdeksan jaksoa, kakkoskautta pitää odotella vielä pitkä tovi (se on kuitenkin jo teossa, Amazon uusi sarjan pikavauhdilla).

Vuoteen 1958 sijoittuva sarja kertoo Miriam ”Midge” Maiselista, New Yorkissa asuvasta kotirouvasta, joka päätyy miehensä jättämänä ja humalaisen sattuman seurauksena tekemään uraa stand up -koomikkona. Rachel Brosnahanin esittämä Mrs. Maisel on saanut inspiraationsa uraauurtavista naiskoomikoista, muun muassa Joan Riversistä. Kaiken huumorin ja värikkyyden ohella sarjassa onkin vahva feministinen painotus, naispuolisen koomikon elo kun ei 1950-luvulla ollut kaikkein helpointa.

Ei niin yllättäen huippusarjan taustalla ovat huipputekijät. Sarjan on luonut muuan Gilmoren tyttöjen takaa löytyvä sarjavelho Amy Sherman-Palladino, joka on käsikirjoittanut ja ohjannut osan jaksoista ja toimii yhdessä miehensä Daniel Palladinon (#dreamteam) kanssa myös sarjan vastaavana tuottajana.

Mrs. Maiselissa onkin paljon samaa kuin Gilmore Girlsissä. Samaa lämmintä huumoria ja värikkyyttä, sama nopeatempoinen ja loppuun asti mietitty, valtavasti pieniä helmiä sisältävä dialogi, Stars Hollow’n asukkaista muistuttavat huiput ja vähän eksentriset henkilöhahmot. Ja vaikka Miriam Maisel vaikuttaa pilottijakson alussa ”vain” 1950-luvun pirtsakalta edustusrouvalta, jonka tehtävä on miellyttää aviomiestään, kulissien romahtaessa hänestä löytyy samanlaista paloa kuin Lorelai Gilmoresta, samanlaista tahtoa kapinoida odotuksia vastaan. Ja toisin kuin 2000-luvun Lorelailla, 1950-luvun Miriamilla on vastassaan vanhempiensa lisäksi koko ympäröivä yhteiskunta. Yhteiskunta, jonka mukaan naisen pitäisi hoitaa kotia, ei heittää läppää komediaklubilla. Ja yhteiskunta, jonka mukaan naisen tehtävänä on olla kaunis, ei hauska.

Kuva: Prime Video / Nicole Rivelli

Huippuunsa viritetyn dialogin ja huippunäyttelijöiden (upean Rachel Brosnahanin ohella muun muassa Palladinojen vakkarikasvo Alex Borstein ja Monk-sarjasta muistettava Tony Shalhoub) lisäksi The Marvelous Mrs. Maisel loistaa kaikilla muillakin osa-alueilla. 1950-luvun New York on rakennettu upeasti, puku-, lavastus- ja rekvisiittasuunnittelijoille iso hatunnosto. Sarja vyöryttää katsojan eteen jakso jaksolta ja kohtaus kohtaukselta huimaa visuaalista ilotulitusta. Ja sarjan soundtrack on sekin aivan loistava.

Joko juokset?

Kuva: Prime Video / Sarah Shatz

Lopuksi vinkkivitonen: sarjan ensimmäinen jakso on ainakin toistaiseksi katsottavissa ilmaiseksi – ja ihan laillisesti! – YouTubestaEdit. Ei ole enää. Verkkokauppajätti Amazonin suoratoistopalvelu Primen saa puolestaan puolen vuoden ajaksi omakseen vain kolmen euron kuukausimaksulla. Ja käsittääkseni Prime tarjoaa myös kahden päivän ilmaista koejaksoa. Kyllähän siinä ajassa kahdeksan noin tunnin mittaista jaksoa katsoo!

PS. En ole yksin rakkauteni kanssa, Hollywood Foreign Press Association on samassa veneessä: The Marvelous Mrs. Maisel voitti juuri parhaan komediasarjan Golden Globen ja Rachel Brosnahan palkittiin samoissa kemuissa parhaasta naispääosasta komediasarjassa. Ei ihme, sekä sarja että Brosnahan ovat… noh, hurmaavia.